Project MamaKuntoon

En ole koskaan ollut kovin liikunnallinen ihminen. Nyt kolmikymppisenä voin sen tunnustaa. Alakouluiästä asti olen kyllä enemmän tai vähemmän harrastanut jotain liikuntaa, mutta lähes koskaan en ole aidosti nauttinut siitä. Olen pelannut pienenä pallopelejä kavereiden kanssa (melko huonolla menestyksellä). Yhtenä kesänä olin jopa suunnistuskoulussa. Teini-iässä kävin jumpissa ja aerobicissä useamman kerran viikossa. Opiskeluaikana ostin ensimmäisen kuntosalijäsenyyteni kaupungin hienoimmalle salille, kun tuntui, että niin vain täytyy tehdä. Pari vuotta jaksoin siellä ravata, kunnes into hiipui. Pidin pari välivuotta ja harrastin vain koirien kanssa lenkkeilyä. Satunnaisesti juoksin muutaman kilometrin lenkkejä kesäisin. 

Ennen I:n syntymää olin hetken aikaa taas aktiivinen liikkuja. Kasvava vatsa sitten pakotti jossain vaiheessa lopettamaan jumpat, ja tulikin pitempi tauko. Viime talvena yritin hypellä I:n kanssa leikkipuistossa ja työnsin painavia sisarusrattaita pitkin Jyväskylän mäkisiä katuja. Hikihelmet risteilivät usein otsalla, ja kuntokin kasvoi luullakseni vähän. Myös suhteellisen painavan poikavauvan nosteleminen kiinteytti käsivarsia (tai ainakin olen kuvitellut niin). Kotikonsteilla ei kuitenkaan kovin hyvään tulokseen tulla. 

Tänä syksynä ajattelin sitten aloittaa. Oikean. Kunnonkohotuksen. Ihan. Tosissani. Jossakin. Kodin. Ulkopuolella. En enää halunnut, että hengästyn, jos juoksen lyhyen matkan. En halunnut, etten jaksa hyppiä ja temppuilla lasten kanssa. Sitä en varsinkaan halunnut, että selkää särkee ja niskat ovat jumissa koko ajan. Tälle kaikelle täytyi tehdä jotain ja tiesin, että vastaus on liikunta.

Treenivaateselfie

Mies alkoi puhua siitä, että voisimme lähteä salille yhdessä. Lapsettomana parina kävimme salilla useinkin yhdessä, mutta luulin, ettei se nyt onnistuisi kyllä mitenkään. Ajatusta pyörittelin mielessäni koko kesän. Päätin aloittaa sitten, kun työtkin alkavat eli elokuun alkupuolella. Noh, elokuun alku tuntui vähän rankalta, joten päätin aloittaa elokuun puolivälissä. Puolivälissä oli kamalaa kiirettä, enkä löytänyt ensimmäisestä kaupasta mieleisiä kuntoilukenkiä, joten päätin siirtää aloitusta elokuun loppuun. Elokuun lopussa mies osti minulle uudet treenivaatteet lahjaksi. Enää en kehdannut keksiä tekosyitä.

Kaksi viikkoa sitten maanantaina me sitten lähdimme salille koko perheen voimin. Lapset pääsivät ohjattuun lapsiparkkiin tunniksi. Siellä sujui hienosti! Kävin välillä kurkistamassa, ja hyvältä näytti. Salin puolellakin luisti ainakin kohtalaisesti. Ohjatussa circuitissa tuntui välillä siltä, että kuolema tulee ja korjaa, mutta selvisin kuitenkin. Selvisin vielä keskiviikkonakin pumppiin, vaikka tuntui lähinnä siltä, että lihakset sanovat sopimuksen irti. Perjantaina kävelin töissä kuin pingviini ja mietin puolitosissani, onko minun pakko käydä yhdelläkään välitunnilla alakerran opehuoneessa. Portaiden meneminen alaspäin oli ihan pahinta! 

Sunnuntaina kävimme vielä itsenäisesti salitreeneissä. Koko viikon liikuntatavoite oli saavutettu! Sama ohjelma jatkui tälläkin viikolla, joten tänäänkin suuntaamme mieheni kanssa salille. Isovanhemmat ovat meillä kylässä, joten lapset saavat jäädä kotiin. Olen hyvin ylpeä, että olen jostain löytänyt voiman tähän hommaan ja jopa nauttinut siitä. Kolme kertaa viikossa on minulle varmaankin hyvä määrä liikuntaa. Enempää en ehdi, enkä oikeastaan edes halua. Katsotaan muutaman kuukauden päästä, miltä meno vaikuttaa. Tällä hetkellä minulle tulee hyvä olo ja mieli, kun olen harrastanut liikuntaa. Sitä en olisi jokin aika sitten vielä uskonut. Olisipa ihana juttu, jos oikeasti jaksan jatkaa tätä! Olen aika toiveikas, mutta en kyllä nuolaise ennen kuin tipahtaa. 

Liikunnan iloa myös teille muille!