Perhe-elämää, sisustusta ja käsitöitä. Ihmeellistä arkea, innostusta ja väsyneitä öitä.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Polarn O. Pyretin UV-asut

Matka lähestyy ja pakkaaminen on vauhdissa! Huomasin, etten ole postannut mitään lasten aurinkovarustuksesta, vaikka asut hankimme jo hyvän aikaa sitten. 



Päätimme kääntyä suosikkimerkkimme puoleen. Molemmat lapset saivat Polarn O. Pyretin UV-asut. Kolmevuotiaalle tyttärellemme hankimme t-paidan ja shortsit. Koska tyttäremme I on pienikokoinen, päädyin ostamaan yhtä kokoa suuremman paidan ja pienemmät housut. Housut ovat silti vähän väljät, mutta toivottavasti pysyvät neidin vauhdissa! Luulen, että tämä asu sopii vielä ensi kesänäkin, joten siksi hinta ei niin kirpaissut. Värikin on sen verran unisex, että aikanaan tähän voi pukeutua myös poikamme, ainakin jos hankimme siniset housut paidan pariksi.




Vauvan UV-asuna kokohaalari tuntui sopivimmalta, joten päädyimme hankkimaan pojallemme sellaisen. Lisäksi E sai UV-hatun, joka suojaa kätevästi myös niskaa.  Polarn O. Pyretin asujen UV-suoja perustuu kankaan tiheyteen, joten ne eivät käytössä menetä tehoaan. Asut tulevat varmasti tarpeeseen myös kotona, jos vain saamme vähän lämpöä ja aurinkoa tänne Suomeenkin.



Jollekin edellisistä matkoistamme olemme hankkineet Lundmyr of Swedenin UV-peiton. Se on kätevä lisä aurinkovarustukseen: sen alla vauva tai taapero voi nukkua päiväunia tai sen voi kietoa vaikkapa hetkiseksi aurinkotuoliin istahtaneen lapsen hartioille. Sitä kuitenkaan tuskin tapahtuu. Lapset eivät kerta kaikkiaan koskaan istu aurinkotuolilla...



Lisäksi käytämme myös lapsilla jonkin verran aurinkovoidetta, vaikka varsinkaan vauvalle se ei ehkä ole kovin suositeltavaa. Olen hankkinut voiteet apteekista, eikä kumpikaan lapsemme ole millään tavalla allerginen tai herkkä, joten en usko, että aurinkovoiteesta tilapäisessä käytössä on juuri haittaa. Hyöty on kuitenkin suurempi kuin pieni kemikaalialtistus! Touhukas kolmevuotias on taatusti uima-altaassa lähes koko ajan, joten voidetta täytyy hänelle laittaa reilummasti. Vauvalle riittänee jalkojen ja käsivarsien voitelu, koska vaatteet kuitenkin on aika lailla pidettävä päällä. Matkakohteessamme on tosin tälläkin hetkellä lähes 35 astetta lämpöä, joten voi olla, että vauvan pukemista ja suojaamista joudumme todella pohtimaan.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Juhannusviikon puistoilua ja lenkkimaisemia

Koko viikon olemme olleet aktiivisesti puistossa, jopa noin neljä tai viisi tuntia päivässä! I on saanut leikkiä kavereiden kanssa, E on nukkunut ulkona ja ollut välillä sylissä ja äiti on saanut vertaistukea ja juttuseuraa. Säät ovat vaihdelleet, mutta joka päivä olemme pakanneet eväät mukaan ja menneet puistoon. Siellä on onneksi mahdollisuus leikkiä ja syödä myös sisällä, joten koko aikaa emme ole ulkosalla viettäneet. Puistossa on ollut aamupäivisin lapsille monenlaista aktiviteettia, esimerkiksi jumppaa, pelejä ja seikkailuratakin.




Tänäänkin sateesta huolimatta viivyimme leikkipuistossa melkoisen tovin. Lähipuistossamme oli lapsiperheille suunnattu juhannusjuhla. Tunnelma oli säästä huolimatta lämmin ja ihana! Voi, miten pidänkään tuosta paikasta ja sen ihmisistä. Lapset riemuitsivat, aikuiset juttelivat ja ilmassa raikui iloinen musiikki. Ihanaa! Kuvamateriaalia en julkaise kovin paljon, koska kuvissa on niin paljon ihmisiä, että lupien kysyminen olisi melkein mahdotonta. Puiston kesäkahvilakin oli auki, joten tänään emme turvautuneet omiin eväisiin, vaan ostimme ne. Söimme makkaraa ja jäätelöä ja joimme pillimehua. Ulkona syöminen oli lapsille juhlaa! 







Tällä viikolla olin myös useamman tunnin iltalenkillä minulle tänä talvena todella tärkeäksi tulleen ystäväni kanssa. Jyväsjärven kauniissa maisemissa oli hienoa kävellä ja vaihtaa ajatuksia. Harvan kaupungin keskustasta löytyy näin upeaa ympäristöä!








keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Nostalgiaa yliopistolla

Minulla oli pari viikkoa sitten mahdollisuus vierailla siskoni kanssa ilta-aikaan entisessä opinahjossani Oulun yliopistolla. Voi kuinka nautinkaan sen tunnelmasta! Miten nostalgista! Käynti oli samalla iloinen, mutta samalla kipeä. Hiljaiset aulat ja tyhjät käytävät puhuttelivat minua kovasti. Yhtäkkiä kaipasin jotain, joka oli auttamattomasti takana ja jota en edes tiennyt kaipaavani. Kaipasin huoletonta nuoruutta.



Haistelin käytävien tuoksua ja imin tunnelmaa sisälleni. Toisaalta tunsin olevani todella ulkona tuosta vaiheesta ja toisaalta tunsin kuuluvani niille käytäville. Kaikki oli tuttua ja uskomattoman vierasta. En enää olisi muistanut luokkien numeroita enkä keskustaan menevien bussien aikatauluja. Olisin kuitenkin muistanut, miltä suurten luentosalien penkit tuntuivat ja miten askeleet hiipivät kirjaston hyllyjen välissä. Olisin muistanut myös, miten käsivarret piti laittaa tiukasti kylkiä vasten, että tarkeni kävellä kylmän lasikäytävän läpi toisen tiedekunnan puolelle. Olisin muistanut myös sen, miten mikrohallin tietokoneet hiljaa surisivat ja pienet kuiskaukset väreilivät ilmassa näppäimistöjen naputuksen tahdissa. 


Opiskeluaika oli minun elämässäni huippuonnellista ja ihanaa. Välillä lukeminen oli raskastakin, mutta kaikkeen kuitenkin liittyi nuoruuden huuma ja tunne loputtomasta vapaudesta ja mahdollisuuksien maailmasta. Siperia ei vielä ollut selvästikään opettanut minua, enkä tiedä, onko vieläkään. Luulin, etteivät joutilaat päivät yliopiston käytävillä opiskelukavereiden kanssa loppuisi koskaan. Luulin, että pitkät lounaat yliopiston eri ravintoloissa voisivat jatkua vielä kauan. Luulin, että nuoruuden huolettomuus voisi jatkua vielä kauan.  




Valmistuminen tuntui pitkään saavuttamattomalta asialta, ja työelämä näytti olevan valovuosien päässä. Yhtäkkiä kuitenkin kädessäni komeili kultakirjaiminen ja mustakantinen pro gradu -tutkielma ja minä olin maisteri. Opiskelukaverit alkoivat vähitellen valmistua myös ja haihtua kukin eri puolille Suomea. Minäkin jätin Oulun taakseni, enkä tiennyt, etten luultavasti palaisi sinne enää. Lähtö tuntui kyllä haikealta, mutta uusi elämänvaihe houkutteli myös. Ensimmäinen oikea palkka tuntui hykerryttävän hienolta, ja työuran aloittaminen oli myös hengästyttävän hekumallista. Aikuisuus alkoi kuitenkin kamalan äkkiä, viimeistään kai silloin, kun minusta tuli äiti. Vajaan kahden vuoden kuluttua valmistumisestani olin yhtä aikaa vaimo, äiti, työntekijä ja asuntovelallinen. Hups keikkaa, kaikki tapahtui niin äkkiä!


Kai minulla sitten on jokin kolmenkympin kriisi. On vaikeaa sisäistää, etten ole enää parikymppinen ja että tämän pitäisi olla sitä oikeaa aikuisuutta. Elän kuulemma nyt ruuhkavuosia. Paljon alkaa olla takana, mutta toivottavasti paljon enemmän edessä. Joka vuosi on tuonut jotain uutta mukanaan ja välillä melkein hirvittää ajatella, mitä kaikkea elämä vielä heittääkään eteen. Suurin osa muutoksista on toki ollut puhtaasti positiivisia, mutta aina uudet asiat aiheuttavat jonkinlaista stressiä. En missään tapauksessa tahtoisi olla kymmenen vuotta nuorempi, koska monta ponnistusta olisi silloin vielä edessä. Todella moni asia on paljon paremmin nyt, mutta toisaalta monta hurjaa unelmaa on ainakin toistaiseksi jäänyt toteuttamatta. Se voi johtua arjen realismista tai siitä, että useimmat niistä unelmista eivät todellakaan olleet järkeviä, mahdollisia tai edes hyviä. Hyvin tärkeää kuitenkin on, että niitä oli. 




On suuri voimavara, että sain kokea vaiheen, jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista ja tulevaisuus näyttäytyi upeiden asioiden aarreaittana. Yhä edelleenkin yritän silloin tällöin päästä siihen tunteeseen. Haluan tehdä suunnitelmia, unelmoida ja asettaa tavoitteita. Vastuuta, huolia ja murheita on enemmän nykyisin, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Olen onnellinen, että hyvin monet tavoitteistani ja unelmistani ovat jo toteutuneet. Olen saanut ammatin ja perheen ja voin kaikin puolin hyvin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.





tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kylmää!

Hui kauhistus; tänään aamulla oli täällä Jyväskylässä vain pari astetta lämpöä ja satoi lunta! Siis ihan oikeesti... Ja minä kun lappilaisena luulin muuttaneeni etelään! Ulkoilimme sinnikkäästi puistossa kuitenkin useamman tunnin. Välillä satoi jotain rännäntapaista ja välillä vettä. Kävimme sisällä syömässä eväitä ja leikkimässä sisäleluilla, mutta lopuksi palasimme vielä ulos. Muitakin puistoilijoita oli säästä huolimatta todella paljon, ja I nautti, kun oli leikkikavereita yllin kyllin. Lasten riemua katsellessa äiditkin jaksoivat hyvin olla viimaisessa puistossa.

Pakko nyt kuitenkin laittaa vähän kesäisempiä kuvia, että tuntuisi edes vähän kesältä! Ostin viikko sitten ihanat keltaiset kesätennarit. Ne tuovat mieleeni lapsuuteni kesät, joiden aluksi aina ostettiin uudet kangaskengät. Loppukesän alennusmyynneistä saatettiin ostaa toisetkin. Niillä sitten yleensä talsittiin se kesä. Isompana mukaan tulivat erilaiset sandaalit ja ballerinat, ja kangaskengät jäivät unholaan. Muutaman viime kesän tennarimuoti on palauttanut perinteiset kangaskengät kauppoihin ja ihmisten jalkoihin. Kovin kestäviä ne eivät ehkä ole ja likaantuvatkin helposti. Ergonomisia ne eivät todellakaan ole, mutta jotain kiehtovaa tennareissa on! Jostain syystä minun piti saada juuri keltaiset - muita värejä en edes harkinnut.



Viime viikonloppuna oli vähän lämpimämpää kuin nyt ja nappasin pari kuvaa kaupungilla käydessämme. I pisti kadulla tanssiksi katusoittajien soittaessa letkeää kesämusiikkia. Tikkari oikein kruunasi tunnelman. Tänään sateisessa puistossa ei tullut mieleenkään riisua hanskoja kuvaamista varten. (Kyllä, luit aivan oikein: minulla todella oli juhannusviikolla hanskat kädessä ja jopa lämpökerrasto ulkoilupuvun alla!)






lauantai 14. kesäkuuta 2014

Hyvä äiti ja huono äiti


Tähän on tultu. Lauantai-ilta keskisuomalaisessa kerrostalossa ja minä mietin vanhemmuuttani. Kaukana tuntuvat olevan ne illat, joina tähän aikaan istuin ystävieni ympäröimänä jonkun kotona meikkaillen ja baari-iltaan valmistautuen. Mitään en vaihtaisi, mitään en kadu. Kaikki kokemani on ollut tärkeää, ja siksi minä olen minä. Ja juuri nyt minun paikkani on olla täällä, perheeni keskellä. Ei kerta kaikkiaan missään muualla.
 
Sisarukset


Tänä iltana minä olin hyvä äiti ja minä olin huono äiti. Minä kuuntelin esikoiseni iloista kertomusta päivästä innostuneena ja ylpeänä. Osallistuin tarinointiin, pidin sylissä ja tein iltatoimia rauhallisesti. Tarjosin syötävää esikoiselle ja syötin itse vauvaa. Pesin neljä pientä kättä ja neljä pientä jalkaa. Harjasin yhdet pienet hampaat lorutellen samalla. Etsin kaksi puhdasta yöpukua ja sujautin jalkoja ja käsiä lahkeisiin. Hämärässä makuuhuoneessa imetin vauvaa, siirsin pinnasänkyyn, asettelin nalleja ja silittelin nukkumaan. Palasin vielä tutinkin laittamaan. Vedin hiljaa huoneen oven kiinni ja tunsin tyytyväisyyttä. Pienempi ainakin nukkuu!

Toinen istuikin vielä sohvalla. Halusi katsella jalkapalloa isänsä kanssa. Vein kuitenkin huoneeseensa nukkumaan. Ei jäänyt. Oli jano ja muuten vain asiaa vanhemmille. Vein uudelleen huoneeseensa nukkumaan. Ei jäänyt. Halusi vielä tulla katsomaan. Kerroin, että nyt ei onnistu. Nyt on kiire katsomaan unia. Nyt vain kerta kaikkiaan täytyy mennä sinne huoneeseen katsomaan niitä unia! Lapsi pyysi mukaansa. Menin.

I lähdössä kaupungille lauantaina



Silitin vaaleita hiuksia. Makasin lapsen vieressä sängyllä ja suoristelin peittoa. Kerroin lampaista ja poneista ja kerroin, että rakastan. Lapsi piti kiinni ja pyysi, etten lähde. Päätin jäädä hetkeksi. Kohta kuitenkin lupasi lähteä. Nousin sängyltä. Lapsi sanoikin, etten saakaan lähteä. Harmistuin. Sähähdin kiukkuisesti, että äidin täytyy nyt silti mennä. Että nyt täytyy nukkua ja pysyä sängyssä. Enää ei saa tulla olohuoneeseen. Äiti menee nyt suihkuun ja kohta itsekin nukkumaan. Kaikki menevät juuri nyt nukkumaan, joten sinunkin täytyy. Lapsi valitti hieman ja pyysi jättämään oven auki. Menin olohuoneeseen ja jätin oven auki. Viiden minuutin kuluttua lapsi oli unessa ja kävin sulkemassa oven.

Sitten istuin tietokoneelle. Luin blogeja ja kävin Facebookissa. Vartin päästä kävin suihkussa ja laitoin tiskit mahdollisimman hiljaa koneeseen. Istuin nojatuoliin lukemaan perhelehteä. Silloin se iski – huono omatunto. Miksi olin suuttunut lapselleni siitä, että hän ei halunnut jäädä nukkumaan? Miksi en jäänyt hänen viereensä siihen asti, että hän olisi nukahtanut? Oliko minulla todella niin kiire omien asioideni pariin? Ja eikö lapsen juuri pitäisi olla pääasia elämässäni? Miksi minun piti toimia tuolla tavalla?

Siksi, että olen ihminen. Tiesin kokemuksesta ja lapsen katseesta, että hän on umpiväsynyt ja tarvitsee todella unta. Tiesin, ettei hän nukahda, jos minä olen vieressä, vaan jatkaa juttelemistaan kauan aikaa. Sitä minä en tuntunut tietävän, ettei aika maailmasta lopu. Mitä sitten, vaikka olisinkin jutellut lapsen kanssa vaikka keskiyöhön asti? Olisiko se ollut vakavaa? Luulen, että ei. Kuitenkin sillä, että puoliksi pakotin lapsen nukkumaan valmiiksi päättämääni aikaan palvelin suurempaa tehtävää, kasvatusta. Opetin lapselleni, että nukkumaan kuuluu iltaisin mennä, vaikka kesäilta olisikin valoisa. Asetin rajoja osoittamalla, ettei päätökseni muutu, vaikka hän vaatisi. Annoin lahjaksi syliä, silitystä ja huomiota, vaikka suutuinkin lopuksi. Plussia ja miinuksia kertyi tililleni molempia, mutta siitä tässä vanhemmuudessa taisikin olla kyse. Pyri minimoimaan haitat ja maksimoimaan hyödyt. Saavutin tavoitteeni eli sain lapsen nukkumaan, mutta mieltäni kaihersi ajatus siitä, etten tavoittanut päämäärääni ilman dopingia. Minun olisi pitänyt pystyä tekemään kaikki ilman hermojen menetystä.

Jäin pohtimaan juuri tuota asiaa: mitkä keinot ovat sallittuja ja mitkä eivät? Kuinka väärin on sihahtaa ilkeällä äänellä käskyjä? Kuinka väärin on vaatia asioita, joille oikeastaan ei ole täysin vedenpitävää ja varmaa perustetta? Kumman täytyy joustaa, minun vai lapsen, jos meillä selvästi on näkemysero?
 
I puistossa


Maalaisjärki on päässyt viime vuosina tehokäyttöön, ja sen nojalla olen monia valintoja tehnyt. Toisinaan tuntuu, että toistan vain kaavaa, jonka olen jostain kuullut tai lukenut, mutta silti usein tunnen kiitollisuutta siitä, että on valmiita toimintamalleja. Yhteiskuntamme on laatinut sääntöjä ja on paljon vanhoja käytänteitä, miten vain kuuluu tehdä. Eipä tästä elämästä oikein mitään tulisi, jos kaikki ihmiset heräisivät, nukkuisivat, söisivät ja tulisivat töihin, miten huvittaa. Pakkasella olisi takki auki ja kesäkengät jalassa. Ei, jotkut jutut vain ovat sellaisia, että vanhemman vastuu ja velvollisuus on ne lapselle opettaa. Keinoista kannattaa valita ne parhaimmat, mutta myös antaa itselleen anteeksi, jos jossain kohdassa erehtyy.  

Vähän aikaa sitten vanhempi lapsi itki hieman unissaan. Laskin lehden sylistäni ja menin hänen viereensä. Käänsin parempaan asentoon nukkumaan ja oikaisin jälleen peiton. Nostin vaaleita kiharoita pois kasvoilta ja sivelin poskea. Lapsi laittoi pienen kätensä käsivarteni päälle ja huokaisi hiljaa. Silmät pysyivät kiinni. Olin vieressä, kunnes lapsi hengitti tasaista, unista hengitystään ja rauhoittui läsnäolostani. Tunsin itseni tärkeäksi: pieni kaipasi selvästi minua.

Palasin olohuoneeseen ja ajattelin, että jotakin tänä iltana meni oikein. Jotakin olen osannut tehdä. Olen saanut kaksi tervettä lasta, ydinperheen ja kodin. Minulla on ammatti ja lapsillani ruokaa pöydässä. Meillä ei ole hätää. Elämä ei ole edes tylsää, vaikka niin voisi joku joskus luulla. Päivien kulku kuitenkin vaihtelee, ja pääsääntöisesti minä nautin.

Ja jollain kummallisella tavalla minä olen saanut rauhan. Minä tiedän, mitä minun kuuluu tehdä ja missä minun kuuluu olla. Minä kuulun tänne. Vuosia minusta tuntui, että bileet ovat aina jossain muualla. Jollakin on taatusti hauskempaa, ja joku elää sillä hetkellä enemmän. Nyt kuitenkin ymmärrän, että kaikki on tämän hetken tässä. Minä olen paikallani juuri tässä elämässä.

Jyväsjärvi