Vielä on syksyä jäljellä... ainakin uuden pipon verran!

Talvi tekee tuloaan, mutta minä se vain ostin silti tyttärelleni muutama viikko sitten vielä trikoopipon. Se oli niiiiin ihana, että oli pakko. Onneksi lämpömittari on taas nostanut asteitaan edes hetkeksi, joten vielä tarkenee tälläkin hatulla.

Pipo on laadukasta kaksinkertaista trikoota. Ommeltu taitavasti ja istuu hyvin! Väri ja rusetti ovat valloittavat. Minä ja pikkuneiti tykkäämme kovasti.

Tätä pipoa valmistaa kotimainen yritys Soinista, Samurai Shop. Kurkkaa ihmeessä sen sivut, jos ihastuit. Tuotteita on paljon ja hattuja löytyy talvisempanakin versiona.

Voihan vesirokko!

Meillä on viime päivät - anteeksi viikot - yritetty selättää vesirokkoa. Reilu kaksi viikkoa sitten pikkuveli E sairastui vesirokkoon. Poika pääsi taudista aika vähällä: näppylöitä oli lähinnä kasvoissa ja pepussa ja kuumettakin oli vain yhtenä päivänä vähän. Kuitenkin vesirokko on siitä ikävä tauti, että eristyksissä täytyy olla aika kauan. Hoitoon tai muutenkaan juuri ihmisten ilmoille ei ole asiaa ennen rupivaihetta ja siihen kuluu päiviä... Onneksi poika oli hyvällä tuulella ja kotonakin aika kului rattoisasti. Taudin loppuvaiheeseen osui meidän vanhempien syysloma, joten hoitojärjestelyitä ei tarvinnut kovin paljon miettiä.

Osasin siis odottaa, että vesirokko tulee toisellekin lapselle. Tauti iti hänellä kaksi viikkoa ja yhden päivän, minkä jälkeen näppylöitä alkoi tulla ovista ja ikkunoista. Muutamassa tunnissa suloinen tyttäreni alkoi muistuttaa rupikonnaa. Kuumekin nousi 39 asteeseen. Tyttö oli todella väsynyt ja haluton. Ruokakaan ei millään maistunut. Ehdottelin vaikka mitä herkkujakin, ja lopulta tytär kysyi, voisiko äiti paistaa lättyjä. Äidin sydän meinasi särkyä lapsen voipuneen katseen alla, ja niinpä piti alkaa puuhata lättykestejä. Ongelma oli vain siinä, ettei tämä äiti ole koskaan paistanut lättyjä! Tytär kehotti tomerasti soittamaan mummolle ja kysymään, miten lättyjä tehdään. Mummon neuvoilla homma onnistui hyvin ja en voinut kuin ihmetellä ja harmitella, miksi en ole aikaisemmin paistanut lättyjä. Kovin vaikeaa se ei todellakaan ollut. Jotenkin se on vain jäänyt tekemättä, koska mummolassa lättyjä on ollut niin usein tarjolla. No, ehkäpä minustakin vielä tulee pullantuoksuinen tai ainakin lätyntuoksuinen äiti. 

Potilas innostui myös auttamaan, joskin syömisen jälkeen hän hipsi vähin äänin vanhempien makuuhuoneeseen päiväunille. Päiväunia hän ei ole nukkunut lähes vuoteen, mutta nyt sairastaessa uni on maistunut joka päivä. Sillä aikaa pikkuveli nautti äidin kanssa laatuajasta.

Nyt alkaa näyttää jo vähän paremmalta. Uusia näppylöitä ei enää näyttäisi tulevan, joten eiköhän muutamassa päivässä jo olla voiton puolella!

Työvaatteet

Jokainen päivä on uusi mahdollisuus, ainakin tällä alalla! Nimittäin pukeutua erilaisiin työvaatteisiin. Miksi silti usein tuntuu hankalalta valita päivän asua? 

Olen aina pitänyt vaatteiden yhdistelystä ja asujen kokeilusta. Nyt lasten syntymien jälkeen olen kuitenkin kadottanut vaatteilla koreilemisen ilon. Aika ei millään tahdo riittää asukokonaisuuksien suunnitteluun eikä kieltämättä mielenkiintokaan. Jotenkin tuntuu välillä yhdentekevältä, mitä itselleni laitan päälle. Näinhän asia ei kuitenkaan ole: kyllä arkivaatteillakin on väliä. 

Ongelma on myös siinä, että lapset menevät nukkumaan aikaisin ja vaatteet pitäisi valita ennen sitä, koska vaatekaappini on lastenhuoneessa. En vain millään tahdo muistaa tarpeeksi aikaisin mennä tonkimaan kaappiani ja hyvin usein käy niin, että aamukiireessä temmon jotain päälleni lähes raivon vallassa. Lapsille valitsen kyllä vaatteet aina jo illalla ja heidän asuistaan olen melko tarkkakin. Onneksi minulla on itselleni nykyisin jo monia luottoasuja, jotka voin hädän hetkellä heittää niskaan. Uusia yhdistelmiä varmaan pitäisi silti miettiä ja kokeilla. 

Työvaatteillani nyt ei olisi niin isoa merkitystä, jos en sattuisi olemaan alalla, jolla pukeudutaan omiin vaatteisiin. Koska työskentelen luokan edessä, melko monta silmäparia kirjaimellisesti tuijottaa minua päivän aikana. Olen jo tottunut siihen, eikä se varsinaisesti aiheuta minulle paineita, mutta silti pyrin olemaan siististi pukeutunut aina. Mielestäni hyvä työpukeutuminen on osa toisten kunnioittamista ja itsensä arvostamista. Opettaja tekee työtä persoonallaan, ja ulkonäkökin on minusta osa tätä persoonaa. 

Muutaman kerran olen asettunut kuvattavaksi työvaatteissa. Poseeraaminen on vain järkyttävän hankalaa. Tässä kuitenkin joitakin esimerkkejä työasuistani. 

Kenkinä töissä käytän yleensä ballerinoja. Opettajien perinteiset terveyssandaalit olisivat varmasti jaloille ystävällisin vaihtoehto, mutta niiden ulkonäkö ei miellytä. Muutaman kerran olen laittanut Converset ja toisinaan kävelen korkkareilla. Aivan täydellisiä työkenkiä en mielestäni tällä hetkellä kuitenkaan omista, joten niitä pitäisi ehkä suunnitella myös. 

Housuina käytän lähes pelkästään Dr Denimin farkkuja. Ne istuvat täydellisesti! Aika monet housut minulle niitä onkin jo kertynyt, mutta toisaalta tarvitsen niitä lähes päivittäin. Juuri mikään ei ole kamalampaa kuin huonosti istuvat housut. Äitiysfarkkujen ja ainaisten kotilegginssien jälkeen on ollut ihanaa tänä syksynä taas kaivaa farkkuja kaapista. 

Kaikki on vinksinvonksin tai ainakin heikunkeikun

Uudet Marimekon sukkahousut toivat mieleeni Peppi Pitkätossu -rallatuksen sanat. En todellakaan ole sukkahousuihmisiä, koska yleensä en pukeudu mekkoihin tai hameisiin. Hauskan raidalliset sukkikset kuitenkin saivat minut toisiin ajatuksiin: kyllähän sitä joskus voisi pukeutua naisellisesti hameisiin.

Ensimmäisen kerran sukkahousut pääsivät ylleni työpäivän ajaksi pari viikkoa sitten. Valitsin niiden pariksi yksinkertaisen mustan luottotunikan. Onlyn tunika on ollut minulla jo vuosia ja se alkaa pahasti osoittaa kulumisen merkkejä, vaikka kuinka olen yrittänyt pitää sitä vain tarkkaan valituissa tilaisuuksissa. Se on ehdottomasti yksi lempivaatteistani. Halusin korostaa sukkahousujen värikkyyttä, joten siksi pukeuduin mustaan yläosaan. 

Sukkahousut ostin Marimekon lasten puolelta. Koska olen lyhyt, minulle sopivat melkein aina lasten mallistojen isoimmat koot, kuten 150-160 cm. Jotain hyötyä tästä pituudesta siis on! Ostin vastaavat sukkikset myös aikuisten puolelta, mutta niiden värit ovat hieman erilaiset. Ne esittelen joskus myöhemmin.

Yksivuotias

Poikani on tulevana viikonloppuna yksivuotias. Juhlistimme merkkipäivää jo viime viikonloppuna pohjoisen mummolassa. Sankari itse ei juhlistaan vielä paljon ymmärrä, joten päädyimme pitämään pienet kahvikestit lapsen kummien ja lähisukulaisten kesken. Lastenkutsut kilpailuineen, värikkäine pahvilautasineen ja ilmapalloineen odottakoon tulevia vuosia. Vierastan muutenkin ajatusta siitä, että lasten syntymäpäivät ovat nykyisin muuttuneet kilpavarustelun huipentumaksi. Vielä hetken voin viivyttää megalomaanisten bileiden järjestämistä. Perinteinen kakkuhetki tuntui nyt luontevimmalta ja aikatauluumme sopivimmalta tavalta juhlia. 

Vauvavuosi on ohi, ja pojasta tulee virallisesti taapero. Kovin taaperolta hän ei vielä vaikuta, koska liikkuu lähinnä ryömien. Yritystä on kyllä pystysuuntaan, mutta yritykseksi on toistaiseksi jäänyt. Jos poika olisi ensimmäinen lapseni, varmaan olisin huolissani, mutta nyt suhtaudun asiaan tyynesti. Lapset vain ovat erilaisia. Minun poikani on luonteeltaan hyvin rauhallinen, eikä hänellä ole kiire koskaan mihinkään. Tytär oli aivan eri temperamenttinen jo vauvana ja on oppinut uusia taitoja nopeasti. 

Nyt synnytyksen vuosipäivän lähestyessä olen muistellut vuoden takaisia aikoja. Tähän aikaan olin todella iso! Liikkuminen alkoi olla rankkaa, enkä millään jaksanut odottaa vauvan syntymistä. Poika syntyi melkein kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa ja siltikin ehdin jo tuskailla, eikö hän saavu ikinä. Synnytys pelotti paljon (ja siitä olen kirjoitellutkin jo aikaisemmin täällä). Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja sain ihanan pojan viereeni.

Vuosi on mennyt äkkiä. Toisaalta se on ollut uuvuttavan pitkä. Tunne vaihtelee sen mukaan, mitä asiaa ajattelen. Lapsi tuntuu kasvaneen huipputahtia, mutta toisaalta tuntuu olevan todella pitkä aika siitä, kun mietin, mitä pukisin vastasyntyneen päälle. Yölliset imetysmaratonit ovat väsynyt muisto vain. Tutteja en ole steriloinut säännöllisesti enää hetkeen, ja sitteri on viety varastoon. Pieneksi jääneitä vaatteita olen kiikuttanut siskoni pojalle jo ison kasan. Mahtavia juttuja on jo koettu yhdessä ja lisää odotan riemulla. 

Ennen kaikkea olen kuitenkin saanut tutustua poikaan. Enää hän ei ole oudolla tavalla persoonaton ja tarpeidensa varassa haipuroiva ihmistaimi, vaan aidosti oleva ja jopa ymmärtävä henkilö. Hänellä on selvästi huumorintajua, ja hän osaa ilmaista ajatuksiaan vallitsevista olosuhteista. Hän on oppinut ottamaan kontaktia vanhempiinsa ja sisareensa. Siskon kanssa leikkien kuluukin jo monta tovia päivässä, joten se helpottaa vanhempien kannalta useaa asiaa.

Sisko on yhtä innoissaan lahjoista kuin sankari itse

Nyt on kai myönnettävä, että poikani ei ole enää vauva vaan lapsi. Vaikka vauvavuodesta on haikeaa päästää irti, on se samalla helpottavaakin. Asemani pelkkänä ruokkijana, pesijänä, pukijana ja tyynnyttelijänä on muuttunut monipuolisemmaksi. Tehtäväni kasvattajana on alkanut, ja siitä olen iloinen. Minä olen edelleen tärkeä, mutta aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Olen saanut vastata niin moniin kutsuihin täyttää jokin toive, että on upeaa saada vastauksia myös takaisin. On ihanaa leikkiä ja lorutella ja saada lapsi nauramaan herkullista naurua, joka meiltä aikuisilta on usein jo kadonnut. On ihmeellistä nähdä lapsen ilosta tuikkivat silmät ja aikuisen silmiin uppoava katse. Posken pyöreys vasten omaa poskeani ja pienen käden hento kosketus saavat sydämeni läikähtämään päivittäin. On maailman luonnollisinta ja silti erikoisinta saada olla juuri tämän pienen pojan äiti. 

Synttärit mummolassa viime viikonloppuna

Voi aika, mistä saisin sinua lisää?

Elämä on nyt kiireistä. Tätä jaksoa kai sanotaan ruuhkavuosiksi. Nyt todella sen ymmärrän, miksi! Kiire vainoaa nurkan takana koko ajan. Vuorokauden tunnit eivät vain tunnu riittävän. Kotiäitinä olemisen pitkät tunnit ja leppoisat päivät ovat muisto vain.

Viikot kuluvat nopeasti. Yksittäiset arkipäivät vielä nopeammin. Aamut sujuvat minusta hyvin, koska toimintaa ohjaavat varmaotteiset rutiinit. Lähes samalla kellonlyömällä istumme autoon joka aamu ja hurautan töihin lasten hoitopaikan kautta. Työpaikalle saavun lähes tismalleen samalla minuuttilukemalla joka aamu. Päivän jälkeen minä tai mieheni hakee lapset ja sitten syömme kotona. Iltaisin on joko omia tai lasten harrastuksia. Perjantaisin kuitenkin pidämme vapaata, ja viikonloputkin pyhitämme perheen yhteiselle ajalle. Arki rullaa paremmin kuin kuvittelin, ja elämä tuntuu jotenkin täydeltä.

Se, mitä kuitenkin kaipaan, on sellainen tyhjäntoimittaminen ja laiskottelu. Haluaisin syventyä toisinaan kirjaan tuntikausiksi tai etsiä neuleohjeita ja vertailla lankoja. Olisi ihanaa liimailla valokuvia ja päivittää vauvakirjoja. Olisi kiva myös etsiä edullisia lastenvaatteita nettikirppiksiltä ja surffailla kaikki suosikkiblogit läpi. Tällaiseen minulla ei vain enää tunnu olevan aikaa. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan katselen lempiohjelmia televisiosta tai luen hetken kirjaa tai lehtiä. Toki hieman aikaa menee myös seuraavan päivän vaatteiden valmisteluun ja lasten hoitokassien pakkailuun. Työt väsyttävät sen verran, että nukkumaan täytyy mennä melko aikaisin. Kovin paljon ei siis ylimääräistä vapaata jää. Tämä sama tosin tuntuu vaivaavan myös kotiäitinä olevia ystäviäni, joten pelkästään töissäkäyvien ongelma se ei taida olla. Pikkulapsiperheen elämä nyt vain on tällaista.

Onneksi välillä on aikaa lukea!

Onneksi tärkeimpään on vieläkin aikaa. Pyrin viikonloppuaamuisin loikoilemaan muutaman tovin lasten kanssa sängyssä ilman kiirettä. Aamiaisen nautimme rauhassa ja ihania yhteisiä ulkoilu- ja leikkihetkiä harrastamme paljon viikonloppujen lisäksi myös viikolla. Miehen kanssa vaihdamme kuulumiset päivittäin, ja vanhemmillenikin soittelen säännöllisesti. Ystäviä tapaan myös mahdollisuuksien mukaan. Vaikka meno on vilkasta, nautin kovasti uudesta arjestamme. Lempiyhtyettäni Ultra Brata lainatakseni kaikki on hetken tässä.

Project MamaKuntoon

En ole koskaan ollut kovin liikunnallinen ihminen. Nyt kolmikymppisenä voin sen tunnustaa. Alakouluiästä asti olen kyllä enemmän tai vähemmän harrastanut jotain liikuntaa, mutta lähes koskaan en ole aidosti nauttinut siitä. Olen pelannut pienenä pallopelejä kavereiden kanssa (melko huonolla menestyksellä). Yhtenä kesänä olin jopa suunnistuskoulussa. Teini-iässä kävin jumpissa ja aerobicissä useamman kerran viikossa. Opiskeluaikana ostin ensimmäisen kuntosalijäsenyyteni kaupungin hienoimmalle salille, kun tuntui, että niin vain täytyy tehdä. Pari vuotta jaksoin siellä ravata, kunnes into hiipui. Pidin pari välivuotta ja harrastin vain koirien kanssa lenkkeilyä. Satunnaisesti juoksin muutaman kilometrin lenkkejä kesäisin. 

Ennen I:n syntymää olin hetken aikaa taas aktiivinen liikkuja. Kasvava vatsa sitten pakotti jossain vaiheessa lopettamaan jumpat, ja tulikin pitempi tauko. Viime talvena yritin hypellä I:n kanssa leikkipuistossa ja työnsin painavia sisarusrattaita pitkin Jyväskylän mäkisiä katuja. Hikihelmet risteilivät usein otsalla, ja kuntokin kasvoi luullakseni vähän. Myös suhteellisen painavan poikavauvan nosteleminen kiinteytti käsivarsia (tai ainakin olen kuvitellut niin). Kotikonsteilla ei kuitenkaan kovin hyvään tulokseen tulla. 

Tänä syksynä ajattelin sitten aloittaa. Oikean. Kunnonkohotuksen. Ihan. Tosissani. Jossakin. Kodin. Ulkopuolella. En enää halunnut, että hengästyn, jos juoksen lyhyen matkan. En halunnut, etten jaksa hyppiä ja temppuilla lasten kanssa. Sitä en varsinkaan halunnut, että selkää särkee ja niskat ovat jumissa koko ajan. Tälle kaikelle täytyi tehdä jotain ja tiesin, että vastaus on liikunta.

Treenivaateselfie

Mies alkoi puhua siitä, että voisimme lähteä salille yhdessä. Lapsettomana parina kävimme salilla useinkin yhdessä, mutta luulin, ettei se nyt onnistuisi kyllä mitenkään. Ajatusta pyörittelin mielessäni koko kesän. Päätin aloittaa sitten, kun työtkin alkavat eli elokuun alkupuolella. Noh, elokuun alku tuntui vähän rankalta, joten päätin aloittaa elokuun puolivälissä. Puolivälissä oli kamalaa kiirettä, enkä löytänyt ensimmäisestä kaupasta mieleisiä kuntoilukenkiä, joten päätin siirtää aloitusta elokuun loppuun. Elokuun lopussa mies osti minulle uudet treenivaatteet lahjaksi. Enää en kehdannut keksiä tekosyitä.

Kaksi viikkoa sitten maanantaina me sitten lähdimme salille koko perheen voimin. Lapset pääsivät ohjattuun lapsiparkkiin tunniksi. Siellä sujui hienosti! Kävin välillä kurkistamassa, ja hyvältä näytti. Salin puolellakin luisti ainakin kohtalaisesti. Ohjatussa circuitissa tuntui välillä siltä, että kuolema tulee ja korjaa, mutta selvisin kuitenkin. Selvisin vielä keskiviikkonakin pumppiin, vaikka tuntui lähinnä siltä, että lihakset sanovat sopimuksen irti. Perjantaina kävelin töissä kuin pingviini ja mietin puolitosissani, onko minun pakko käydä yhdelläkään välitunnilla alakerran opehuoneessa. Portaiden meneminen alaspäin oli ihan pahinta! 

Sunnuntaina kävimme vielä itsenäisesti salitreeneissä. Koko viikon liikuntatavoite oli saavutettu! Sama ohjelma jatkui tälläkin viikolla, joten tänäänkin suuntaamme mieheni kanssa salille. Isovanhemmat ovat meillä kylässä, joten lapset saavat jäädä kotiin. Olen hyvin ylpeä, että olen jostain löytänyt voiman tähän hommaan ja jopa nauttinut siitä. Kolme kertaa viikossa on minulle varmaankin hyvä määrä liikuntaa. Enempää en ehdi, enkä oikeastaan edes halua. Katsotaan muutaman kuukauden päästä, miltä meno vaikuttaa. Tällä hetkellä minulle tulee hyvä olo ja mieli, kun olen harrastanut liikuntaa. Sitä en olisi jokin aika sitten vielä uskonut. Olisipa ihana juttu, jos oikeasti jaksan jatkaa tätä! Olen aika toiveikas, mutta en kyllä nuolaise ennen kuin tipahtaa. 

Liikunnan iloa myös teille muille!