Hyvä äiti ja huono äiti

Tähän on tultu. Lauantai-ilta keskisuomalaisessa kerrostalossa ja minä mietin vanhemmuuttani. Kaukana tuntuvat olevan ne illat, joina tähän aikaan istuin ystävieni ympäröimänä jonkun kotona meikkaillen ja baari-iltaan valmistautuen. Mitään en vaihtaisi, mitään en kadu. Kaikki kokemani on ollut tärkeää, ja siksi minä olen minä. Ja juuri nyt minun paikkani on olla täällä, perheeni keskellä. Ei kerta kaikkiaan missään muualla.

 

Sisarukset

Tänä iltana minä olin hyvä äiti ja minä olin huono äiti. Minä kuuntelin esikoiseni iloista kertomusta päivästä innostuneena ja ylpeänä. Osallistuin tarinointiin, pidin sylissä ja tein iltatoimia rauhallisesti. Tarjosin syötävää esikoiselle ja syötin itse vauvaa. Pesin neljä pientä kättä ja neljä pientä jalkaa. Harjasin yhdet pienet hampaat lorutellen samalla. Etsin kaksi puhdasta yöpukua ja sujautin jalkoja ja käsiä lahkeisiin. Hämärässä makuuhuoneessa imetin vauvaa, siirsin pinnasänkyyn, asettelin nalleja ja silittelin nukkumaan. Palasin vielä tutinkin laittamaan. Vedin hiljaa huoneen oven kiinni ja tunsin tyytyväisyyttä. Pienempi ainakin nukkuu!

Toinen istuikin vielä sohvalla. Halusi katsella jalkapalloa isänsä kanssa. Vein kuitenkin huoneeseensa nukkumaan. Ei jäänyt. Oli jano ja muuten vain asiaa vanhemmille. Vein uudelleen huoneeseensa nukkumaan. Ei jäänyt. Halusi vielä tulla katsomaan. Kerroin, että nyt ei onnistu. Nyt on kiire katsomaan unia. Nyt vain kerta kaikkiaan täytyy mennä sinne huoneeseen katsomaan niitä unia! Lapsi pyysi mukaansa. Menin.

I lähdössä kaupungille lauantaina

Silitin vaaleita hiuksia. Makasin lapsen vieressä sängyllä ja suoristelin peittoa. Kerroin lampaista ja poneista ja kerroin, että rakastan. Lapsi piti kiinni ja pyysi, etten lähde. Päätin jäädä hetkeksi. Kohta kuitenkin lupasi lähteä. Nousin sängyltä. Lapsi sanoikin, etten saakaan lähteä. Harmistuin. Sähähdin kiukkuisesti, että äidin täytyy nyt silti mennä. Että nyt täytyy nukkua ja pysyä sängyssä. Enää ei saa tulla olohuoneeseen. Äiti menee nyt suihkuun ja kohta itsekin nukkumaan. Kaikki menevät juuri nyt nukkumaan, joten sinunkin täytyy. Lapsi valitti hieman ja pyysi jättämään oven auki. Menin olohuoneeseen ja jätin oven auki. Viiden minuutin kuluttua lapsi oli unessa ja kävin sulkemassa oven.

Sitten istuin tietokoneelle. Luin blogeja ja kävin Facebookissa. Vartin päästä kävin suihkussa ja laitoin tiskit mahdollisimman hiljaa koneeseen. Istuin nojatuoliin lukemaan perhelehteä. Silloin se iski – huono omatunto. Miksi olin suuttunut lapselleni siitä, että hän ei halunnut jäädä nukkumaan? Miksi en jäänyt hänen viereensä siihen asti, että hän olisi nukahtanut? Oliko minulla todella niin kiire omien asioideni pariin? Ja eikö lapsen juuri pitäisi olla pääasia elämässäni? Miksi minun piti toimia tuolla tavalla?

Siksi, että olen ihminen. Tiesin kokemuksesta ja lapsen katseesta, että hän on umpiväsynyt ja tarvitsee todella unta. Tiesin, ettei hän nukahda, jos minä olen vieressä, vaan jatkaa juttelemistaan kauan aikaa. Sitä minä en tuntunut tietävän, ettei aika maailmasta lopu. Mitä sitten, vaikka olisinkin jutellut lapsen kanssa vaikka keskiyöhön asti? Olisiko se ollut vakavaa? Luulen, että ei. Kuitenkin sillä, että puoliksi pakotin lapsen nukkumaan valmiiksi päättämääni aikaan palvelin suurempaa tehtävää, kasvatusta. Opetin lapselleni, että nukkumaan kuuluu iltaisin mennä, vaikka kesäilta olisikin valoisa. Asetin rajoja osoittamalla, ettei päätökseni muutu, vaikka hän vaatisi. Annoin lahjaksi syliä, silitystä ja huomiota, vaikka suutuinkin lopuksi. Plussia ja miinuksia kertyi tililleni molempia, mutta siitä tässä vanhemmuudessa taisikin olla kyse. Pyri minimoimaan haitat ja maksimoimaan hyödyt. Saavutin tavoitteeni eli sain lapsen nukkumaan, mutta mieltäni kaihersi ajatus siitä, etten tavoittanut päämäärääni ilman dopingia. Minun olisi pitänyt pystyä tekemään kaikki ilman hermojen menetystä.

Jäin pohtimaan juuri tuota asiaa: mitkä keinot ovat sallittuja ja mitkä eivät? Kuinka väärin on sihahtaa ilkeällä äänellä käskyjä? Kuinka väärin on vaatia asioita, joille oikeastaan ei ole täysin vedenpitävää ja varmaa perustetta? Kumman täytyy joustaa, minun vai lapsen, jos meillä selvästi on näkemysero?

 

I puistossa

Maalaisjärki on päässyt viime vuosina tehokäyttöön, ja sen nojalla olen monia valintoja tehnyt. Toisinaan tuntuu, että toistan vain kaavaa, jonka olen jostain kuullut tai lukenut, mutta silti usein tunnen kiitollisuutta siitä, että on valmiita toimintamalleja. Yhteiskuntamme on laatinut sääntöjä ja on paljon vanhoja käytänteitä, miten vain kuuluu tehdä. Eipä tästä elämästä oikein mitään tulisi, jos kaikki ihmiset heräisivät, nukkuisivat, söisivät ja tulisivat töihin, miten huvittaa. Pakkasella olisi takki auki ja kesäkengät jalassa. Ei, jotkut jutut vain ovat sellaisia, että vanhemman vastuu ja velvollisuus on ne lapselle opettaa. Keinoista kannattaa valita ne parhaimmat, mutta myös antaa itselleen anteeksi, jos jossain kohdassa erehtyy.  

Vähän aikaa sitten vanhempi lapsi itki hieman unissaan. Laskin lehden sylistäni ja menin hänen viereensä. Käänsin parempaan asentoon nukkumaan ja oikaisin jälleen peiton. Nostin vaaleita kiharoita pois kasvoilta ja sivelin poskea. Lapsi laittoi pienen kätensä käsivarteni päälle ja huokaisi hiljaa. Silmät pysyivät kiinni. Olin vieressä, kunnes lapsi hengitti tasaista, unista hengitystään ja rauhoittui läsnäolostani. Tunsin itseni tärkeäksi: pieni kaipasi selvästi minua.

Palasin olohuoneeseen ja ajattelin, että jotakin tänä iltana meni oikein. Jotakin olen osannut tehdä. Olen saanut kaksi tervettä lasta, ydinperheen ja kodin. Minulla on ammatti ja lapsillani ruokaa pöydässä. Meillä ei ole hätää. Elämä ei ole edes tylsää, vaikka niin voisi joku joskus luulla. Päivien kulku kuitenkin vaihtelee, ja pääsääntöisesti minä nautin.

Ja jollain kummallisella tavalla minä olen saanut rauhan. Minä tiedän, mitä minun kuuluu tehdä ja missä minun kuuluu olla. Minä kuulun tänne. Vuosia minusta tuntui, että bileet ovat aina jossain muualla. Jollakin on taatusti hauskempaa, ja joku elää sillä hetkellä enemmän. Nyt kuitenkin ymmärrän, että kaikki on tämän hetken tässä. Minä olen paikallani juuri tässä elämässä.

Jyväsjärvi