Nostalgiaa yliopistolla

Minulla oli pari viikkoa sitten mahdollisuus vierailla siskoni kanssa ilta-aikaan entisessä opinahjossani Oulun yliopistolla. Voi kuinka nautinkaan sen tunnelmasta! Miten nostalgista! Käynti oli samalla iloinen, mutta samalla kipeä. Hiljaiset aulat ja tyhjät käytävät puhuttelivat minua kovasti. Yhtäkkiä kaipasin jotain, joka oli auttamattomasti takana ja jota en edes tiennyt kaipaavani. Kaipasin huoletonta nuoruutta.

Haistelin käytävien tuoksua ja imin tunnelmaa sisälleni. Toisaalta tunsin olevani todella ulkona tuosta vaiheesta ja toisaalta tunsin kuuluvani niille käytäville. Kaikki oli tuttua ja uskomattoman vierasta. En enää olisi muistanut luokkien numeroita enkä keskustaan menevien bussien aikatauluja. Olisin kuitenkin muistanut, miltä suurten luentosalien penkit tuntuivat ja miten askeleet hiipivät kirjaston hyllyjen välissä. Olisin muistanut myös, miten käsivarret piti laittaa tiukasti kylkiä vasten, että tarkeni kävellä kylmän lasikäytävän läpi toisen tiedekunnan puolelle. Olisin muistanut myös sen, miten mikrohallin tietokoneet hiljaa surisivat ja pienet kuiskaukset väreilivät ilmassa näppäimistöjen naputuksen tahdissa. 

Opiskeluaika oli minun elämässäni huippuonnellista ja ihanaa. Välillä lukeminen oli raskastakin, mutta kaikkeen kuitenkin liittyi nuoruuden huuma ja tunne loputtomasta vapaudesta ja mahdollisuuksien maailmasta. Siperia ei vielä ollut selvästikään opettanut minua, enkä tiedä, onko vieläkään. Luulin, etteivät joutilaat päivät yliopiston käytävillä opiskelukavereiden kanssa loppuisi koskaan. Luulin, että pitkät lounaat yliopiston eri ravintoloissa voisivat jatkua vielä kauan. Luulin, että nuoruuden huolettomuus voisi jatkua vielä kauan.  

Valmistuminen tuntui pitkään saavuttamattomalta asialta, ja työelämä näytti olevan valovuosien päässä. Yhtäkkiä kuitenkin kädessäni komeili kultakirjaiminen ja mustakantinen pro gradu -tutkielma ja minä olin maisteri. Opiskelukaverit alkoivat vähitellen valmistua myös ja haihtua kukin eri puolille Suomea. Minäkin jätin Oulun taakseni, enkä tiennyt, etten luultavasti palaisi sinne enää. Lähtö tuntui kyllä haikealta, mutta uusi elämänvaihe houkutteli myös. Ensimmäinen oikea palkka tuntui hykerryttävän hienolta, ja työuran aloittaminen oli myös hengästyttävän hekumallista. Aikuisuus alkoi kuitenkin kamalan äkkiä, viimeistään kai silloin, kun minusta tuli äiti. Vajaan kahden vuoden kuluttua valmistumisestani olin yhtä aikaa vaimo, äiti, työntekijä ja asuntovelallinen. Hups keikkaa, kaikki tapahtui niin äkkiä!

Kai minulla sitten on jokin kolmenkympin kriisi. On vaikeaa sisäistää, etten ole enää parikymppinen ja että tämän pitäisi olla sitä oikeaa aikuisuutta. Elän kuulemma nyt ruuhkavuosia. Paljon alkaa olla takana, mutta toivottavasti paljon enemmän edessä. Joka vuosi on tuonut jotain uutta mukanaan ja välillä melkein hirvittää ajatella, mitä kaikkea elämä vielä heittääkään eteen. Suurin osa muutoksista on toki ollut puhtaasti positiivisia, mutta aina uudet asiat aiheuttavat jonkinlaista stressiä. En missään tapauksessa tahtoisi olla kymmenen vuotta nuorempi, koska monta ponnistusta olisi silloin vielä edessä. Todella moni asia on paljon paremmin nyt, mutta toisaalta monta hurjaa unelmaa on ainakin toistaiseksi jäänyt toteuttamatta. Se voi johtua arjen realismista tai siitä, että useimmat niistä unelmista eivät todellakaan olleet järkeviä, mahdollisia tai edes hyviä. Hyvin tärkeää kuitenkin on, että niitä oli. 

On suuri voimavara, että sain kokea vaiheen, jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista ja tulevaisuus näyttäytyi upeiden asioiden aarreaittana. Yhä edelleenkin yritän silloin tällöin päästä siihen tunteeseen. Haluan tehdä suunnitelmia, unelmoida ja asettaa tavoitteita. Vastuuta, huolia ja murheita on enemmän nykyisin, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Olen onnellinen, että hyvin monet tavoitteistani ja unelmistani ovat jo toteutuneet. Olen saanut ammatin ja perheen ja voin kaikin puolin hyvin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.