Soi hiljaa blues, baby blues

Se kevät oli erilainen. Sulaneen lumen tuoksua ei tuntunut, linnut eivät kerääntyneet puihin laulamaan, kuralammikoita en nähnyt. Ensin olivat maaliskuun kuulaat talvipäivät ja kauniisti pyöristynyt raskausmaha, sitten yhtäkkiä kesä ja valkoisissa vaunuissa nukkuva vauva. Siitä välistä en muista juuri mitään.

Entisen kotimme makuuhuone tyttäremme syntymän aikaan

Tyttäreni I syntyi siis maaliskuussa 2011 hartaasti odotettuna lapsena. Jo edellisenä talvena vauvakuume oli yhtäkkiä iskenyt minuun, ja muutaman kuukauden kuluttua olinkin raskaana. Kaikki oli hyvin: olimme molemmat mieheni kanssa valmistuneet yliopistosta pari vuotta aikaisemmin, asuimme omakotitalossa, olimme töissä ja meillä oli loistava tukiverkko.  Vauvaa varten hankinnat oli tehty huolella, ja perheenlisäystä odotimme innolla. Vauva-arkea odotimme myös, mutta sitä en osannut odottaa, että henkisesti kaikki mullistuisi. En osannut aavistaa, että suloisiin ensimmäisiin päiviin rakkaan lapseni kanssa tulisikin enemmän mustan kuin vaaleanpunaisen sävyjä.

Pienet vaatteet oli pesty valmiiksi vauvaa varten.

Tyttäreni synnytys oli jälkikäteen ajateltuna traumaattinen. Vaaratilanteita ei ollut, mutta kipu meni minulta yli hiusponinhännän pompulankin. Lapsivesi meni kotona keskiyöllä, ja lähdimme sairaalaan. Supistuksia ei kuulunut, joten synnytys käynnistettiin lääkkeillä ja lopulta kalvojen puhkaisulla vasta seuraavana iltana. Kalvojen puhkaisua seurasi välittömästi todella voimakkaat supistukset. Järkyttävä kipu viilsi koko lantion seutuani, enkä pystynyt enää pysymään tilanteen tasalla. Pienessä sairaalassa ei ollut heti anestesialääkäriä saatavilla, joten jouduin odottamaan 3,5 tuntia epiduraalipuudutusta siitä hetkestä lähtien, kun se tilattiin. Supistuksiin tuli ymmärtääkseni jokin häiriö, koska niillä ei enää ollut välejä ollenkaan. Supistuskäyrä oli koko ajan katossa, ja minä heittelehdin ja karjuin sängyllä kivusta lähes tajuttomana. Menin ilmeisesti jonkinlaiseen kipushokkiin, koska lopulta vain tärisin ja todella luulin, että kuolisin. Koska monta synnytystä oli käynnissä yhtä aikaa, kätilöt eivät ehtineet olla kanssamme juuri ollenkaan ennen ponnistusvaihetta. Ehdin aueta kokonaan ilman kivunlievitystä. Lopulta sain epiduraalipuudutuksen, ja ponnistaminen sujui hyvin. Se kesti vain 18 minuuttia, ja pian näimme ihanan tyttäremme. Olin sankari, ja minulla oli maailman kaunein vauva. Silti yön kauheudet soivat korvissani, kun painoin punaisen nuppineulan käytävän tauluun.

 

Tarvikkeet olivat valmiina.

Olin todella, todella väsynyt synnytyssalista lähtiessämme. Oli jo lähes aamu, enkä ollut kahteen yöhön nukkunut. En kuitenkaan saanut unta. Seuraavana päivänä päätäni alkoi särkeä julmetusti. Vaikka kärsin pahasta migreenistä, oli tämä kipu jotain aivan uskomatonta. Makuulla kipua ei ollut, mutta pystyssä ollessa tuntui, kuin joku hakkaisi minulta päätä irti vasaralla. Parin päivän päästä en enää kestänyt järjetöntä päänsärkyä, joka kuulemma oli seurausta epiduraalipuudutuksen laittamisessa tapahtuneesta häikästä. Selkäydinneste kai pääsi kulkemaan väärin ja aiheutti säryn. Olin valvonut jo vaikka kuinka monta yötä, enkä ollut saanut juuri mitään syötyä. Vauvan hoitaminen tuntui lähes ylivoimaiselta, ja lopulta minua kiellettiin nousemasta ollenkaan sängystä. Mikään ei auttanut, joten äärimmäisenä vaihtoehtona minulle laitettiin niin sanottu veripaikka leikkaussalissa. Viimeinen ilta sairaalassa oli ihan mukava, mutta aloin jo siellä itkeä kaikkea kokemaani.

I parin päivän ikäisenä sairaalassa

Kun tulimme vauvan kanssa kotiin, vanhempani olivat meillä vastassa. Syöksyin äitini kaulaan ja itkeä vollotin ja toistelin, kuinka paljon minuun oli sattunut. Ensin synnytys ja sitten päänsärky. En päässyt ulos ajatuksesta, että minulle oli tapahtunut jotain järisyttävän kauheaa, jota en olisi millään osannut etukäteen kuvitella. Aloin epäillä, että on olemassa jokin synnyttäneiden naisten salaliitto: synnytyksen kauheuksia ei vain kerrota niille, jotka eivät ole sitä kokeneet. Koin hyvin vahvasti, että synnytys oli pahinta, mitä minulle oli koskaan tapahtunut ja osastollakin olin joutunut olemaan kivuista kärsivä, säälittävä raukka.

Iloitsin toki vauvasta. Rakkaus lapseen syntyi melko nopeasti, ja iltaisin itkin pinnasängyn vierellä sitä, miten paljon lastani rakastan. Vauva oli niin suloinen, hento ja hauras. Mieheni alkoi vaikuttaa todella hyvältä isältä, ja koirammekin ottivat uuden tulokkaan hyvin vastaan. Olin turvassa, kaikki oli mainiosti ja kamaluudet olivat ohi. Mikään ei ollut muuttunut, mutta silti mikään ei ollut, kuten ennen. Minä en enää ollut, kuten ennen.

Minä putosin. Eräänä iltapäivänä minua alkoi kummallisesti ahdistaa. Olimme olleet kotona muutaman päivän, ja olin kerrannut kamalaa synnytystäni mielessäni jo satoja kertoja. Itkin niin paljon, että silmäni tuntuivat muurautuvan kiinni. Aamupäivisin olin melko pirteä, mutta iltaa kohti sisälläni alkoi kasvaa raskas möykky. Tunsin oloni alakuloiseksi ja ahdistuneeksi. Tunne oli jotenkin oudolla tavalla epämääräinen: en osannut nimetä, mikä minua ahdisti tai miksi tunsin tylppää surua ja turtumusta. Synnytystä oli helppo syyttää, mutta kokonaan se ei oloani selittänyt. Ajattelin pudonneeni pimeään kaivoon, josta en päässyt ylös. Mikään ei tuntunut kiinnostavalta, en innostunut mistään, enkä saanut houkuteltua iloa pintaan mistään asiasta. Mietin muutamana iltana, että luultavasti en koskaan enää naura. Ajattelin, että mieleni on mennyt rikki.

 

Ensimmäiset synttärikahvit

Kun joku mainitsi, että parin vuoden päästä juhlitaan lapsen kaksivuotissyntymäpäiviä, ajattelin kauhulla, etten kestä, jos lapsi on meillä vielä silloinkin. En pystynyt kuvittelemaan, millainen lapsi olisi isompana – en pystynyt luomaan mielikuvaa edes tulevasta kesästä. Kun siskoni puhuivat ostoksille lähtemisestä, minua vain itketti, koska ajattelin, etten mitenkään voi enää koskaan päästä mukaan tyttöjen reissuille. Kerran lähdin yksin kauppaan edes vähän piristyäkseni. Marketissa katsoin kateellisena muita ihmisiä. Tunsin, että he kuuluvat johonkin maailmaan, jossa minä en enää ole osallisena. Minusta oli tullut ulkopuolinen, jota monetkaan tavallisen elämän asiat eivät koskeneet. Kaikki elämä oli pumpattu minusta ulos, ja olin kuin tyhjä kuori, joka toimii mekaanisesti.

Vauvaa hoidin koko ajan hyvin. Ehkä en hymyillyt ja leperrellyt kovin paljon, mutta pidin sylissä, imetin ja hoivasin. Koskaan en ajatellut mitään pahaa lapsestani. Mielestäni minä itse vain olin särkynyt, enkä koskaan olisi enää entinen minä. Menneisyys oli kadonnut; päässäni oli olemassa vain kamala synnytys ja musta kuilu, jonka vanki olin.

 

Ensimmäinen vaunulenkki

Toipumiseni alkoi yhtäkkiä noin kolmen viikon kuluttua synnytyksestä. Nuoruusaikojeni paras ystävättäreni soitti ja jutteli iloiseen sävyyn kaikista entisen elämäni tavallisista jutuista. Vaatteista, meikeistä, yhteisten ystävien kuulumisista. Janosin tietoa ja halusin kuulla kaiken, mutta silti ihmettelin, kuinka muiden elämä onkaan voinut jatkua samanlaisena, vaikka minun maailmani oli muuttunut. Vaikka minun maailmani oli murtunut. Ystävälleni en pystynyt sanomaan, miltä minusta tuntui. Kun hän kysyi vointiani, sanat takertuivat kurkkuun. Mutisin jotain väsymyksestä, ja ääneni meinasi pettää. En uskaltanut sanoa ääneen, että minulla on paha mieli. AIVAN JÄRKYTTÄVÄN PAHA MIELI. Jos olisin sanonut sen ääneen, olisin alkanut taas itkeä, eikä itku olisi ihan heti loppunut. Onneksi ystäväni kertoili minulle asioita ja minä kuuntelin. Tulin vahingossa ajatelleeksi muutakin kuin omaa elämääni. Puhelun loputtua yhtäkkiä näin sen: pienen valonpilkahduksen. Joku ikään kuin raotti verhoa edessäni, ja valo pääsi taas hetkeksi sisään. Kaikki näytti selkeämmältä.

Sen illan jälkeen valoisia hetkiä alkoi olla yhä enemmän. Nauru palasi elämääni vähitellen. Puolen vuoden ajan kuitenkin ajattelin synnytystä joka päivä. Yhä uudelleen ja uudelleen mieheni kertoi minulle, miten kaikki meni. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen, että hän väsymättä jaksoi toistella samoja asioita. Se oli minun tapani käsitellä tapahtunutta ja toimi terapiana. Ammattiapua en koskaan hankkinut, mutta sanoin asiasta neuvolassa. Ilmeisesti en vaikuttanut syvästi masentuneelta kuitenkaan. Itsekin olen ajatellut, että kohdallani oli kyse lähinnä todella voimakkaasta baby bluesista, joka pitkittyessään olisi voinut johtaa varsinaiseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

 

I:n ristiäispöytä

Koti oli puettu vaaleanpunaiseen I:n ristiäisiä varten.

Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa samana iltana, kun meillä oli ristiäiset.

Vuoden olin sitä mieltä, etten koskaan hanki toista lasta. Ajattelin, etten selviä synnytyksestä toista kertaa, eikä henkinen kanttini myöskään kestä lapsivuodeaikaa. Elämä kaksivuotiaan kanssa tuntui helpolta ja selkeältä, enkä halunnut sotkea hyviä systeemejä. Aika kai kuitenkin kultasi muistot, koska minusta alkoi tuntua, että haluaisin lapselleni sisaruksen. Tulin melko pian raskaaksi uudelleen. Raskausaikaa varjosti kalvava pelko synnytyksestä, jota hoidettiin synnytyspelkopoliklinikalla. Käynnit eivät minua oikeastaan rauhoittaneet, koska en saanut neuvoteltua itselleni suunniteltua sektiota. Lääketieteellistä perustetta ei ollut, koska ensimmäinen synnytys oli sujunut (ainakin paperilla) oppikirjamaisen hyvin. Yksi kätilö kylläkin myönsi, että supistuskäyrät ja muut tiedot nähtyään hän ymmärsi, miksi koin synnytyksen traumaattisena. Minusta oli ihanaa, että joku tuntui tajuavan, että kokemus oli kauhea. Se auttoi jo paljon.

Keskityin suunnittelemaan ja kirjaamaan tulevan synnytykseni paperille. Paperin annoin kätilölle, kun vihdoin tulin synnyttämään. Kaikki toiveeni toteutettiin! Toinen synnytykseni sujui melko nopeasti, eivätkä kivut olleet mitenkään sietämättömiä, koska kivunlievitys toimi hyvin ja olin koko ajan tilanteen herra. Lähes heti pojan synnyttyä olin sitä mieltä, että voisin koska tahansa synnyttää uudelleen. Keskustelu seuraavana päivänä kätilön kanssa auttoi vielä lisää, ja kotiutuessani olin onnea täynnä, kun kaikki tuntui niin hyvältä. Vauva oli ihana, ja itse olin todella hyvässä kunnossa. Muutaman kerran toki herkistyin, ja yöllä herääminen tuntui raskaalta, mutta pääni kesti kuitenkin. Paha mieli ja ahdistus eivät iskeneet enää. Nyt puolen vuoden jälkeen olen varma, että selvisin. En särkynyt tällä kertaa ja pystyin nauttimaan vauvasta.

I muutaman viikon ikäisenä

Tämän tarinan haluan omistaa kaikille niille, jotka ovat kokeneet pahan baby bluesin. En itse löytänyt siitä kovinkaan paljon tietoa, eikä lähipiirissä ollut ketään sen kokenutta. Baby blues on ilmiönä suhteellisen tavallinen, mutta näin voimakkaana harvinaisempi. Usein eri lähteissä mainitaan vain, että äidin on hyväkin herkistyä lapsen viesteille. Herkistyminen voi kuitenkin mennä vähän liian pitkälle. Olen todella iloinen, jos voin tällä tekstilläni olla avuksi jollekin, joka kamppailee baby bluesin kourissa. Siitä kyllä selviää, ja se menee yleensä muutamassa viikossa ohi. Kannattaa puhua avoimesti tunteistaan edes jollekin, koska se aidosti auttaa. Mielessä voi käydä kummallisia juttuja, ja voi olla hankalaa uskoa toipumiseen. Silti on lohdullista ainakin yrittää ajatella, että sama on käynyt muillekin ja että lopulta kirkkaus voittaa.

 

Ensimmäiset äitienpäivälahjat