Perhe-elämää, sisustusta ja käsitöitä. Ihmeellistä arkea, innostusta ja väsyneitä öitä.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Soi hiljaa blues, baby blues


Se kevät oli erilainen. Sulaneen lumen tuoksua ei tuntunut, linnut eivät kerääntyneet puihin laulamaan, kuralammikoita en nähnyt. Ensin olivat maaliskuun kuulaat talvipäivät ja kauniisti pyöristynyt raskausmaha, sitten yhtäkkiä kesä ja valkoisissa vaunuissa nukkuva vauva. Siitä välistä en muista juuri mitään.

Entisen kotimme makuuhuone tyttäremme syntymän aikaan

Tyttäreni I syntyi siis maaliskuussa 2011 hartaasti odotettuna lapsena. Jo edellisenä talvena vauvakuume oli yhtäkkiä iskenyt minuun, ja muutaman kuukauden kuluttua olinkin raskaana. Kaikki oli hyvin: olimme molemmat mieheni kanssa valmistuneet yliopistosta pari vuotta aikaisemmin, asuimme omakotitalossa, olimme töissä ja meillä oli loistava tukiverkko.  Vauvaa varten hankinnat oli tehty huolella, ja perheenlisäystä odotimme innolla. Vauva-arkea odotimme myös, mutta sitä en osannut odottaa, että henkisesti kaikki mullistuisi. En osannut aavistaa, että suloisiin ensimmäisiin päiviin rakkaan lapseni kanssa tulisikin enemmän mustan kuin vaaleanpunaisen sävyjä.

Pienet vaatteet oli pesty valmiiksi vauvaa varten.

Tyttäreni synnytys oli jälkikäteen ajateltuna traumaattinen. Vaaratilanteita ei ollut, mutta kipu meni minulta yli hiusponinhännän pompulankin. Lapsivesi meni kotona keskiyöllä, ja lähdimme sairaalaan. Supistuksia ei kuulunut, joten synnytys käynnistettiin lääkkeillä ja lopulta kalvojen puhkaisulla vasta seuraavana iltana. Kalvojen puhkaisua seurasi välittömästi todella voimakkaat supistukset. Järkyttävä kipu viilsi koko lantion seutuani, enkä pystynyt enää pysymään tilanteen tasalla. Pienessä sairaalassa ei ollut heti anestesialääkäriä saatavilla, joten jouduin odottamaan 3,5 tuntia epiduraalipuudutusta siitä hetkestä lähtien, kun se tilattiin. Supistuksiin tuli ymmärtääkseni jokin häiriö, koska niillä ei enää ollut välejä ollenkaan. Supistuskäyrä oli koko ajan katossa, ja minä heittelehdin ja karjuin sängyllä kivusta lähes tajuttomana. Menin ilmeisesti jonkinlaiseen kipushokkiin, koska lopulta vain tärisin ja todella luulin, että kuolisin. Koska monta synnytystä oli käynnissä yhtä aikaa, kätilöt eivät ehtineet olla kanssamme juuri ollenkaan ennen ponnistusvaihetta. Ehdin aueta kokonaan ilman kivunlievitystä. Lopulta sain epiduraalipuudutuksen, ja ponnistaminen sujui hyvin. Se kesti vain 18 minuuttia, ja pian näimme ihanan tyttäremme. Olin sankari, ja minulla oli maailman kaunein vauva. Silti yön kauheudet soivat korvissani, kun painoin punaisen nuppineulan käytävän tauluun.
 
Tarvikkeet olivat valmiina.


Olin todella, todella väsynyt synnytyssalista lähtiessämme. Oli jo lähes aamu, enkä ollut kahteen yöhön nukkunut. En kuitenkaan saanut unta. Seuraavana päivänä päätäni alkoi särkeä julmetusti. Vaikka kärsin pahasta migreenistä, oli tämä kipu jotain aivan uskomatonta. Makuulla kipua ei ollut, mutta pystyssä ollessa tuntui, kuin joku hakkaisi minulta päätä irti vasaralla. Parin päivän päästä en enää kestänyt järjetöntä päänsärkyä, joka kuulemma oli seurausta epiduraalipuudutuksen laittamisessa tapahtuneesta häikästä. Selkäydinneste kai pääsi kulkemaan väärin ja aiheutti säryn. Olin valvonut jo vaikka kuinka monta yötä, enkä ollut saanut juuri mitään syötyä. Vauvan hoitaminen tuntui lähes ylivoimaiselta, ja lopulta minua kiellettiin nousemasta ollenkaan sängystä. Mikään ei auttanut, joten äärimmäisenä vaihtoehtona minulle laitettiin niin sanottu veripaikka leikkaussalissa. Viimeinen ilta sairaalassa oli ihan mukava, mutta aloin jo siellä itkeä kaikkea kokemaani.



I parin päivän ikäisenä sairaalassa

Kun tulimme vauvan kanssa kotiin, vanhempani olivat meillä vastassa. Syöksyin äitini kaulaan ja itkeä vollotin ja toistelin, kuinka paljon minuun oli sattunut. Ensin synnytys ja sitten päänsärky. En päässyt ulos ajatuksesta, että minulle oli tapahtunut jotain järisyttävän kauheaa, jota en olisi millään osannut etukäteen kuvitella. Aloin epäillä, että on olemassa jokin synnyttäneiden naisten salaliitto: synnytyksen kauheuksia ei vain kerrota niille, jotka eivät ole sitä kokeneet. Koin hyvin vahvasti, että synnytys oli pahinta, mitä minulle oli koskaan tapahtunut ja osastollakin olin joutunut olemaan kivuista kärsivä, säälittävä raukka.

Iloitsin toki vauvasta. Rakkaus lapseen syntyi melko nopeasti, ja iltaisin itkin pinnasängyn vierellä sitä, miten paljon lastani rakastan. Vauva oli niin suloinen, hento ja hauras. Mieheni alkoi vaikuttaa todella hyvältä isältä, ja koirammekin ottivat uuden tulokkaan hyvin vastaan. Olin turvassa, kaikki oli mainiosti ja kamaluudet olivat ohi. Mikään ei ollut muuttunut, mutta silti mikään ei ollut, kuten ennen. Minä en enää ollut, kuten ennen.

Minä putosin. Eräänä iltapäivänä minua alkoi kummallisesti ahdistaa. Olimme olleet kotona muutaman päivän, ja olin kerrannut kamalaa synnytystäni mielessäni jo satoja kertoja. Itkin niin paljon, että silmäni tuntuivat muurautuvan kiinni. Aamupäivisin olin melko pirteä, mutta iltaa kohti sisälläni alkoi kasvaa raskas möykky. Tunsin oloni alakuloiseksi ja ahdistuneeksi. Tunne oli jotenkin oudolla tavalla epämääräinen: en osannut nimetä, mikä minua ahdisti tai miksi tunsin tylppää surua ja turtumusta. Synnytystä oli helppo syyttää, mutta kokonaan se ei oloani selittänyt. Ajattelin pudonneeni pimeään kaivoon, josta en päässyt ylös. Mikään ei tuntunut kiinnostavalta, en innostunut mistään, enkä saanut houkuteltua iloa pintaan mistään asiasta. Mietin muutamana iltana, että luultavasti en koskaan enää naura. Ajattelin, että mieleni on mennyt rikki.
 
Ensimmäiset synttärikahvit

Kun joku mainitsi, että parin vuoden päästä juhlitaan lapsen kaksivuotissyntymäpäiviä, ajattelin kauhulla, etten kestä, jos lapsi on meillä vielä silloinkin. En pystynyt kuvittelemaan, millainen lapsi olisi isompana – en pystynyt luomaan mielikuvaa edes tulevasta kesästä. Kun siskoni puhuivat ostoksille lähtemisestä, minua vain itketti, koska ajattelin, etten mitenkään voi enää koskaan päästä mukaan tyttöjen reissuille. Kerran lähdin yksin kauppaan edes vähän piristyäkseni. Marketissa katsoin kateellisena muita ihmisiä. Tunsin, että he kuuluvat johonkin maailmaan, jossa minä en enää ole osallisena. Minusta oli tullut ulkopuolinen, jota monetkaan tavallisen elämän asiat eivät koskeneet. Kaikki elämä oli pumpattu minusta ulos, ja olin kuin tyhjä kuori, joka toimii mekaanisesti.

Vauvaa hoidin koko ajan hyvin. Ehkä en hymyillyt ja leperrellyt kovin paljon, mutta pidin sylissä, imetin ja hoivasin. Koskaan en ajatellut mitään pahaa lapsestani. Mielestäni minä itse vain olin särkynyt, enkä koskaan olisi enää entinen minä. Menneisyys oli kadonnut; päässäni oli olemassa vain kamala synnytys ja musta kuilu, jonka vanki olin.
 
Ensimmäinen vaunulenkki

Toipumiseni alkoi yhtäkkiä noin kolmen viikon kuluttua synnytyksestä. Nuoruusaikojeni paras ystävättäreni soitti ja jutteli iloiseen sävyyn kaikista entisen elämäni tavallisista jutuista. Vaatteista, meikeistä, yhteisten ystävien kuulumisista. Janosin tietoa ja halusin kuulla kaiken, mutta silti ihmettelin, kuinka muiden elämä onkaan voinut jatkua samanlaisena, vaikka minun maailmani oli muuttunut. Vaikka minun maailmani oli murtunut. Ystävälleni en pystynyt sanomaan, miltä minusta tuntui. Kun hän kysyi vointiani, sanat takertuivat kurkkuun. Mutisin jotain väsymyksestä, ja ääneni meinasi pettää. En uskaltanut sanoa ääneen, että minulla on paha mieli. AIVAN JÄRKYTTÄVÄN PAHA MIELI. Jos olisin sanonut sen ääneen, olisin alkanut taas itkeä, eikä itku olisi ihan heti loppunut. Onneksi ystäväni kertoili minulle asioita ja minä kuuntelin. Tulin vahingossa ajatelleeksi muutakin kuin omaa elämääni. Puhelun loputtua yhtäkkiä näin sen: pienen valonpilkahduksen. Joku ikään kuin raotti verhoa edessäni, ja valo pääsi taas hetkeksi sisään. Kaikki näytti selkeämmältä.

Sen illan jälkeen valoisia hetkiä alkoi olla yhä enemmän. Nauru palasi elämääni vähitellen. Puolen vuoden ajan kuitenkin ajattelin synnytystä joka päivä. Yhä uudelleen ja uudelleen mieheni kertoi minulle, miten kaikki meni. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen, että hän väsymättä jaksoi toistella samoja asioita. Se oli minun tapani käsitellä tapahtunutta ja toimi terapiana. Ammattiapua en koskaan hankkinut, mutta sanoin asiasta neuvolassa. Ilmeisesti en vaikuttanut syvästi masentuneelta kuitenkaan. Itsekin olen ajatellut, että kohdallani oli kyse lähinnä todella voimakkaasta baby bluesista, joka pitkittyessään olisi voinut johtaa varsinaiseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
 
I:n ristiäispöytä

Koti oli puettu vaaleanpunaiseen I:n ristiäisiä varten.

Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa samana iltana, kun meillä oli ristiäiset.

Vuoden olin sitä mieltä, etten koskaan hanki toista lasta. Ajattelin, etten selviä synnytyksestä toista kertaa, eikä henkinen kanttini myöskään kestä lapsivuodeaikaa. Elämä kaksivuotiaan kanssa tuntui helpolta ja selkeältä, enkä halunnut sotkea hyviä systeemejä. Aika kai kuitenkin kultasi muistot, koska minusta alkoi tuntua, että haluaisin lapselleni sisaruksen. Tulin melko pian raskaaksi uudelleen. Raskausaikaa varjosti kalvava pelko synnytyksestä, jota hoidettiin synnytyspelkopoliklinikalla. Käynnit eivät minua oikeastaan rauhoittaneet, koska en saanut neuvoteltua itselleni suunniteltua sektiota. Lääketieteellistä perustetta ei ollut, koska ensimmäinen synnytys oli sujunut (ainakin paperilla) oppikirjamaisen hyvin. Yksi kätilö kylläkin myönsi, että supistuskäyrät ja muut tiedot nähtyään hän ymmärsi, miksi koin synnytyksen traumaattisena. Minusta oli ihanaa, että joku tuntui tajuavan, että kokemus oli kauhea. Se auttoi jo paljon.

Keskityin suunnittelemaan ja kirjaamaan tulevan synnytykseni paperille. Paperin annoin kätilölle, kun vihdoin tulin synnyttämään. Kaikki toiveeni toteutettiin! Toinen synnytykseni sujui melko nopeasti, eivätkä kivut olleet mitenkään sietämättömiä, koska kivunlievitys toimi hyvin ja olin koko ajan tilanteen herra. Lähes heti pojan synnyttyä olin sitä mieltä, että voisin koska tahansa synnyttää uudelleen. Keskustelu seuraavana päivänä kätilön kanssa auttoi vielä lisää, ja kotiutuessani olin onnea täynnä, kun kaikki tuntui niin hyvältä. Vauva oli ihana, ja itse olin todella hyvässä kunnossa. Muutaman kerran toki herkistyin, ja yöllä herääminen tuntui raskaalta, mutta pääni kesti kuitenkin. Paha mieli ja ahdistus eivät iskeneet enää. Nyt puolen vuoden jälkeen olen varma, että selvisin. En särkynyt tällä kertaa ja pystyin nauttimaan vauvasta.

I muutaman viikon ikäisenä

Tämän tarinan haluan omistaa kaikille niille, jotka ovat kokeneet pahan baby bluesin. En itse löytänyt siitä kovinkaan paljon tietoa, eikä lähipiirissä ollut ketään sen kokenutta. Baby blues on ilmiönä suhteellisen tavallinen, mutta näin voimakkaana harvinaisempi. Usein eri lähteissä mainitaan vain, että äidin on hyväkin herkistyä lapsen viesteille. Herkistyminen voi kuitenkin mennä vähän liian pitkälle. Olen todella iloinen, jos voin tällä tekstilläni olla avuksi jollekin, joka kamppailee baby bluesin kourissa. Siitä kyllä selviää, ja se menee yleensä muutamassa viikossa ohi. Kannattaa puhua avoimesti tunteistaan edes jollekin, koska se aidosti auttaa. Mielessä voi käydä kummallisia juttuja, ja voi olla hankalaa uskoa toipumiseen. Silti on lohdullista ainakin yrittää ajatella, että sama on käynyt muillekin ja että lopulta kirkkaus voittaa.
 
Ensimmäiset äitienpäivälahjat
  

20 kommenttia:

  1. Huh, olen sanaton. Kyyneleet yhä silmäkulmissa..

    VastaaPoista
  2. Voih, sanattomaksi vetää.. Kiitos aivan ihanasta kirjoituksesta sinulle jälleen kerran. Kyyneleet tulivat silmiin.

    VastaaPoista
  3. Kaunis kiitos teille, että luitte pitkän tekstin ja vielä laitoitte kommenttia! :)

    VastaaPoista
  4. Tiedän niin tuon tunteen.. Käynnistetty synnytys sai minullakin oudon kestosupistuksen päälle johon epiduraali sitten auttoi, synnytys oli kauhea ja olin varma ettei koskaan enää..10 v meni kun uskaltauduin uusintaan ja nyt kaksi luomusynnytystä takana ja voin todeta että onneksi uskalsin niin ihanat ja helpot synnytykset <3 Voimia bluesin kourissa oleville, aurinko pilkistää harmauden taa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että uskalsit! :) Minullakin toinen synnytys oli suorastaan ihana ensimmäiseen verrattuna. Minäkin olen ymmärtänyt vasta nyt, että se käynnistys juuri aiheutti sen kestosupistuksen, joka kesti yhteensä tuntikausia. Systeemi meni jotenkin sekaisin! ;) Nyt toisella kerralla oli myös napakoita supistuksia, mutta välissä sai sentään levätä useamman minuutin, joten pienen hetken kipu oli melko helppoa kestää.

      Poista
  5. Mahtavaa että kaiken kokemasi jälkeen sait kokea synnytyksen positiivisemmankin puolen :-). Muutenkin hyvä kirjoitus ja hyvin kirjoitettu asiasta joka harvemmin vastaan tulee mutta uskon monen kärsivän, hienoa että uskalsit jakaa kokemuksesi. Tässäpä olisi ainesta jutuksi alan lehteen. Mukavaa kevättä :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Suunnittelin kirjoittavani tästä aiheesta joskus ja nyt sain inspiraation tehdä sen. On toki aika rajua tällä tavalla avautua blogissa, mutta haluan yrittää tällä auttaa jotakuta muuta. Yleensä kirjoitan suhteellisen pinnallisista asioista, mutta tämän jutun oikeasti halusin jakaa. Mukavaa kevättä myös sinulle ja kiitos kommentista! :)

      Poista
  6. Huh, olipa koskettava kertomus. Hienoa, että jaoit sen! Pakko sanoa vielä tästä kirjoittamisestasi, että etenkin tässä jutussa se on jotenkin niin taidokasta ja kaunista. Alahan harkita tosissaan kirjan kirjoittamista! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Voih, kyllä olisi kivaa kirjoittaa vaikkapa se kirja, mutta kun pitäisi olla aikaa ja varsinkin aihetta. ;) Kirjoittaminen on kyllä nautinto. Pitäisi tänne blogiinkin kirjoittaa enemmän tällaisia luovempia tekstejä: noissa vaate-esittelyjutuissa ei oikein pysty revittelemään. :)

      Poista
  7. Olipa kyllä koskettava ja kaunis kirjoitus kipeästä aiheesta! Kiitos, että jaoit sen meille lukijoille. :) Sulla todella on sana hallussa! :)

    VastaaPoista
  8. Isot halaukset sinulle, Supernainen! Kirjoitit todella kauniisti todella rankasta ja vaietusta aiheesta.

    VastaaPoista
  9. Olipas paljon samoja ajatuksia kuin itsellä pari vuotta sitten :/ Tiedän aiheuttaneeni omat oloni tavallaan osittain ihan itse. Vaadin esikoisen syntymän jälkeen itseltäni liikaa, piti täysimettää ja varsinkin olla koko ajan lapsen kanssa. Lopulta olin tilanteessa jossa vauva nukahti klo, 02 herätin kahden tunnin välein syömään kahdeksi tunniksi. Enkä nukkunut päivisinkään. Olin todella väsynyt. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana en laittanut kertaakaan edes itse ruokaa vaan mies hoiti lähes kaikki kotiasiat omien töidensä jälkeen.
    Jos ikinä saisimme toisen lapsen, tekisin monta asiaa niin toisin. Toivottavasti saammekin, tällä hetkellä takana yritystä vuosi ja lapsettomuustutkimukset edessä. Tämän projektin edetessä mieleen on tullut sekin, että vaikuttaako esikoisen syntymän aikaiset pahat olot ja itkut siihen ettemme toista lasta saa :( Onneksi ymmärrän sen ettei asia ole niin, vaikka monen tekijän summa tämäkin varmasti on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos koskettavasta kommentista.

      Kuulostaa todella rankalta tuo kuvauksesi esikoisen vauva-ajasta. :( Onneksi sitä kuitenkin oppii tässä matkan varrella kaikenlaista: minäkin olen nyt toisen lapsen kohdalla tehnyt monta asiaa eri tavalla ja ennen kaikkea paljon rennommin. Eka kerralla kaikki on niin uutta ja kummallista. Väsymys vielä lisää vaikutelmaa...

      Toivon todella, että teillä pian tärppää jollakin keinolla! :) Tuskin paha olo varsinaisesti enää vaikuttaa, mutta sen olen kuullut, että lapsen tekemisestä stressaaminen saattaa vaikuttaa. Voi syitä tietenkin olla vaikka kuinka paljon muitakin. Kaikkea hyvää yritykseenne ja voimia kovasti! Raskaaksi tulemisen odottamisessa kuukaudet tuntuvat niiiiiin pitkiltä. Jospa palkinto joskus kuitenkin odottaa teitäkin! :)

      Poista
  10. Voi että miten ihana teksti. Tai siis ihana, että kirjoitit tämän! Oma synnytys on kyllä tässä perspektiivissä ollut ihana. Olen itse lukenut paljon synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ihan sattumalta, kun siitä sattui olemaan useammassa lempilehdessäni juttuja juuri raskausaikanani ja oppinut sen, että asioista pitäisi nimen omaan pystyä puhumaan, jotta asiat saisi käytyä läpi. Ihanaa, että sinun mies on käynyt tapahtunutta niin paljon läpi kanssasi :) Minusta on korvamaatonta, että miehet saavat nykyään olla mukana enkä tajua, miten ennen on pärjätty yksin.

    Ihana kuulla, että tunnelin päästä löytyi valoa. En ikinä uskoisi sinusta (enkä varmaan olisi tajunnut, vaikka olisin silloin kaiken keskellä nähnyt), että olet kärsinyt tällaisista tuntemuksista. Se on kuulemma yleisimpiä asioita, joita baby bluesin ja masennuksen potijoista sanotaan: heistä ei koskaan uskoisi sitä päälle päin. On lohduttavaa, että näistä asioista voi päästä yli! Toivoisin, että näistä puhuttaisiin enemmänkin ja avun saaminen ja avuntarvitsijan tunnistaminen olisi aktiivisempaa. Suomessa liian usein on vähän sellainen "pärjäile!"-meininki näiden suhteen (kuten muidenkin masennukseen liittyvien asioiden).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! :)

      Olen ollut hyvin kiitollinen miehelleni avusta. Muillekin puhuin olostani kyllä, mutta synnytyksen läpikäynti yhä uudelleen ja uudelleen siinä mukana olleen ihmisen kanssa oli parasta terapiaa, eikä mies sanonut ikinä, että onko tästä aina pakko jauhaa... Koin synnytyksen niin kauheana, etten vielä viime kesänäkään, yli kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, pystynyt puhumaan siitä itkemättä. Pelkopoliklinikalla käynnit aina jotenkin aukaisivat haavat uudelleen ja kaikki palasi mieleen. Onneksi uusi synnytys oli jopa jollakin tavalla voimaannuttava ja korjaava kokemus ja nyt pystyn muistelemaan ensimmäistäkin kertaa ilman kyyneliä.

      Olisin luultavasti ollut myös ammattiavun tarpeessa, mutta en osannut sellaiseen hakeutua. Onneksi selvisin kotikonstein eikä tilanne mennyt pahemmaksi. Lähellä se varmaan oli, ja siksi minäkin nykyisin ymmärrän, että jonkun mieli voi särkyä. Ennen en oikein hyvin ymmärtänyt, että sellainen on edes mahdollista.

      Poista
  11. Tulipa luettua tämä teksti pitkästä aikaa, luin tätä viimeeksi viime elokuussa kun sain esikoiseni. Luin tätä useina päivinä putkeen ja itkin ihan hirveästi ainakun luin tätä ja itselläni oli babyblues päällä. Tästä tekstistä oli paljon apua minulle! Kiitos sinulle siitä:) nyt esikoinen on 9kk ja odotan toista lasta, jos toisen lapsen syntymän jälkeen minulle iskee taas babyblues tiedän mihin kirjoitukseen palata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, kiitos kommentista! En ollut aikoihin käynyt täällä, joten huomasin sen vasta nyt. On aivan upeaa kuulla, että olen voinut olla avuksi jollekin. Se tämän tekstin tärkein tarkoitus olikin! Välillä olen miettinyt blogin poistamista kokonaan, mutta tällaiset kommentit saavat minut jättämään tekstit vielä tänne! Ehkäpä joskus taas jaksan jatkaakin bloggaamista. Viime talvena ei ollut aikaa. :)

      Poista