Avoin ylistys Riikka Pulkkiselle

Voi Riikka, Riikka. Sinä teit sen taas. Sait minut rakastumaan tekstiisi niin, että varmaan halkean. Luin uusimmasta Image-lehdestä juttusi (Äiti ja tyttö, IMAGE helmikuu 2014), joka käsitteli matkaasi äidiksi. Tuollaiselle sanakuningattarelle on vaikeaa keksiä tarpeeksi ylistyssanoja, joten tyydyn vain toteamaan, että tykkään. Tykkään todella. Ja oikeastaan samalla en tykkää, koska olen järkyttävän kateellinen! Sanakateellinen. Miten joku voi kirjoittaa noin täydellistä tekstiä? Miten joku voi olla noin hyvä? 

Yksi parhaita lukemiani teoksia on Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja. Sitä seuraava teos Totta oli myös kerrassaan ihmeellinen romaani. Pulkkisen tyyli on mieleeni kovasti. Hänen tapansa käyttää sanoja ja valita ilmauksia on aivan omaa luokkaansa. Hänen tekstejään lukiessani en kiirehdi, vaikka tavallisesti luen kirjoja melko nopeasti ja ahmimalla. Pulkkinen on poikkeus. Hänen sanojensa annan valua hitaasti tajuntaani paperilta. En harpo tekstiä eteenpäin, vaan pikemminkin palailen taaksepäin ja tuijotan uudelleen joitakin kohtia. Imen kauniita ja oivaltavia kielikuvia itseeni ja ihastelen retoristen keinojen kekseliästä käyttöä. Yllätyn ja ilahdun ajatuksista, joita Pulkkinen esittelee. Minä nautin.

Tämänkertainen lehtijuttu Imagessa (IMAGE helmikuu 2014) käsittelee äidiksi tulemista. Pulkkinen kertoo siinä hyvin yksityiskohtaisesti raskausajastaan ja tuntemuksistaan. Hurmaannun ja hurmioidun Pulkkisen sananvalintojen laajuudesta ja siitä, että hän tuntuu jotenkin uudentavan suomen kieltä käyttämällä ilmauksia, jotka ovat hyvin tuttuja, mutta kuitenkin jo unohtuneita ja samalla uusia. Pulkkisella on taito kirjoittaa tiettäväksi mietteitä, joita on mielessä saattanut käydä, mutta ei ole tullut puettua sanoiksi. Ne tuntuvat etäisesti tutuilta tai tutulla tavalla etäisiltä, miten vain. Osa ajatuksista taas on sellaisia, että heti kun ne näkee paperilla, niiden idean ymmärtää, mutta itselle ne eivät ehkä olisi pälkähtäneet päähän. Miettikääpä vaikka tätä kohtaa, jossa Pulkkinen on mummonsa hautajaisissa ollessaan raskaana: ”Mummo on arkussa itsensä näköinen. Kaksi elämää melkein koskettaa toisiaan. Kohdun asukas ja mummo. Myöskään mummo ei kaipaa saati pitkästy. Mielessäni välähtää hassu ajatus: oudolla tavalla kohdun olento ja mummo ovat samassa paikassa suhteessa aikaan, heillä on ruumiillinen olenta, mutta ei ajallisuutta. Molemmilla on ruumis, ihmisen kaltainen, mutta kumpikaan ei voi elää ajassa, toinen ei vielä, toinen ei enää.” (Pulkkinen, Riikka: Äiti ja tyttö, IMAGE helmikuu 2014)

Äiti ja tyttö -teksti vaikutti lukukokemuksena minuun suuresti, koska elän itsekin samaa vaihetta. Pulkkinen on synnyttänyt esikoisensa samoihin aikoihin kuin minä toisen lapseni viime syksynä. Pystyin tekstin avulla täysin tavoittamaan ne tunteet ja olot, joita minäkin viime vuonna sain kokea. Olikin upeaa tunnelmoida samalla upeaa tekstiä ja rakasta ja koskettavaa sisältöä. Kaikki palaset olivat kohdallaan. Tällainen lukeminen on riemukasta silloin, kun siihen on aikaa ja mahdollisuus. Kiireessä voi lukea jotain vähemmän painavaa tekstiä, mutta joskus on ihanaa uppoutua syvälle kirjainten taakse ja maistella sanoja ja sanottua. 

Kiitos sinulle, Riikka. Kiitos, että avoimesti jaoit kokemuksesi kaikelle kansalle ja omalla nimelläsi. Et verhoutunut roolin taakse, etkä antanut toimittajan kirjoittaa puolestasi, vaan valitsit sanasi itse. On hyvin rohkeaa antaa itsestään noin paljon! Tämän tekstin tahtoisin kaikkien Suomen äitien lukevan – pitäisiköhän se liittää osaksi äitiyspakkausta? Vaikka tekstin kokemus on hyvin subjektiivinen, siinä on samalla jotain yleisinhimillistä. Ehkä ei suorastaan globaalia, mutta ainakin suomalaisiin äiteihin iskevää. Tai ehkä se iski vain minuun, Pulkkisen lailla kolmikymppiseen kaupunkilaiseen, joka on juuri myös saanut lapsen elettyään sitä ennen vuosia aikuisten elämää, jossa lapsia ei juuri ole edes lähipiirissä. Tekstin kuvailema raskaus, synnytys ja lapsivuodeaika ovat sinänsä mielestäni melko tavanomaiset, mutta silti kiinnostavasti kuvattu ja siinä se juju varmaan piileekin, että tekstiin oli helppo samaistua. Monessa kohtaa tuli tunne, että juuri noin minäkin tuon koin. Juuri tuolta se tuntui ja noin sen pitikin olla. Ja ennen kaikkea: ihanaa, että joku muukin ajatteli tuon kohdan noin!