Kolmekymppinen kahden lapsen äiti

Kuka minä olen? Siinäpä vasta pulma. Olen kolmekymppinen kahden lapsen äiti. En itsekään tiedä, miksi tuon seikan kerron mielelläni itsestäni aivan ensimmäisenä. Miksi en kerro, että olen myös aviovaimo, tytär, miniä, sisar, perheeni esikoinen, ystävä? Koiranomistaja, intohimoinen sisustaja, neulomista rakastava käsityöharrastaja? Kaksi vuotta diplomi-insinööriksikin ammoisina aikoina opiskellut alanvaihtaja, josta tulikin humanisti ja opettaja? Jonkinlainen suomen kielen asiantuntija, siivoamalla rentoutuja?

Nykyisin minusta tuntuu, että olen ennen kaikkea äiti. Aivan ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Välillä tuntuu, että olen kadottanut muun naiseuteni kokonaan vaippamaailmaan, jossa vauva itkee ja hymyilee vuoron perään ja uhmaikäinen raivoaa ja toisaalta kietoo kädet kaulaan ja kertoo rakastavansa. Äitiys kuitenkin asuu minussa kokonaan. En unohda sitä melkein ikinä. Ehkä silloin unohdan, kun uppoudun johonkin kirjaan tai elokuvaan tai mieleeni tulevat uudet muotivirtaukset. Joskus hyvän ystävän kanssa rento juttelu saattaa mennä niin lennokkaaksi, että tuntuu kuin olisin koululainen taas. Saatan myös mieheni kanssa muistella kaikkea kokemaamme ja miettiä vain sitä aikaa, kun olimme vain me kahden. Kuitenkin jossain pinnan alla muistan sen koko ajan – olen äiti ja siitä onnellinen.

Yritän toki myös muistaa olla vaimo. Olen aidosti kiinnostunut mieheni työstä ja vaihdan mielelläni hänen kanssaan ajatuksia pedagogiikasta, koska olemme samalla alalla. Silti usein tuntuu, että kohtaamme mieheni kanssa välillä jossain pyykkivuorien ja vaippakasojen välimaastoissa sijaitsevilla uupumuksen kukkuloilla. Hymyilemme, silitämme ja nyökkäämme hiljaa. Kyllä, tässä se on: meidän perhe. Kyllä, tämä se on, tämän tilasimme. Kyllä, rakas, kun tämä helpottaa, saat mut takas.

Haluan olla myös hyvä tytär. Pidän tiiviisti yhteyttä vanhempiini ja he minuun, vaikka välillämme on nykyisin puoli Suomea. Arvostan vanhempieni kokemusta monesta asiasta ja rakastan pitkiä keskusteluita heidän kanssaan iltaisin, kun olemme käymässä. Rakastan varhaisia aamuja lapsuudenkodissani, kun äitini ja isäni ovat heränneet aikaisin lämmittämään uunia ja tekemään muita askareita. On turvallista herätä siellä ja olla rauhassa.

Yritän olla myös maailman paras isosisko. Minulla on hyvin läheiset välit kaikkiin kolmeen nuorempaan siskooni. Veljiä meillä ei olekaan. Teinivuosien kärhämien jälkeen olemme nykyisin lähes erottamaton nelikko. Sisareni ovat kauniita, upeita nuoria naisia. Olen heistä hirveän ylpeä! Kuuntelen heidän mielipiteitään lähes asiassa kuin asiassa, joskus jopa liiallisuuksiin saakka. Olemme kasvaneet niin yhteen, että varmaan kaikki työskentelemme tahoillamme myös sen eteen, että itsenäistyisimme ja kehittäisimme itse omat elämämme. Meille kaikille on alkanut tulla sen verran ikää, että se alkaa jo luonnistua. Kaikki ovat tehneet suuria ratkaisuja, ja aina niitä on perheen puolesta tuettu, vaikka eri mieltä jostain olisi oltukin. Luulen ja toivon, että säilymme läheisinä aina.

Hyvä ystävä tahdon myös olla. Välillä tahtoa on enemmän kuin taitoa: elämä vie niin nopeasti, että yhteyttä voi olla hankalaa pitää kaikkiin ystäviin. Mutta minä yritän. Oikeasti. Olen ystävistä hirvittävän kiitollinen, enkä taatusti muista sanoa sitä tarpeeksi usein, jos koskaan. Noh, jos joku teistä näkee tämän, niin uskokaa, että olette rakkaita.

Olen myös akateemisesti koulutettu ammattilainen. Se ei tosin hiekkalaatikon reunalla istuskellessa tahdo itsellenikään kirkastua. Minne katosivat päivät, joina ajattelin jotain monimutkaisempaa kuin vauvanvaatteiden värisävyt tai taaperon toistuvat uhmakohtaukset? Minne katosivat päivät, joina minulla oli tärkeämpääkin stressattavaa kuin heinäkuusta asti pesemättä ollut hankala kylppärin ikkuna? En ollenkaan tiedä. Ne ilmeisesti katosivat keväällä samana päivänä, kun suvivirttä veisattiin ja stipendejä jaettiin. Tämä on minun todellisuuteni ja minun tarinani. Kerron sitä vähitellen ja palasina, mutta ehkä jonain päivänä tästä kaikesta muodostuu kokonaisuus.