V haastelee potkupallosta
I see
the Stretford End arising,
I see
trouble on the way,
Don’t
go out tonight,
Unless
you’re red and white,
I see
there’s trouble on the way.
Jalkapallolla on aina ollut
merkittävä sija elämässäni. Varhaisin lapsuudenmuistoni on kesältä 1990, kun
nelivuotiaana nassikkana seurasin isäni kanssa, miten Länsi-Saksan Andreas
Brehme upotti rangaistuspotkulla Argentiinan ja Diego Maradonan MM-finaalissa
Italian kisoissa.
Myöhemmässä elämässäni
kiinnostuin yleisesti ottaen historiasta ja jalostin tämän kiinnostuksen
ammatiksi asti. Kun kiinnostukseni historiaan yhdistyi jossain vaiheessa
kiinnostukseen jalkapallosta, oli seurauksena maaninen tiedonjano jalkapallon
historiaa kohtaan. Jos pitäisi mainita aihe, jossa kykenisin osallistumaan
legendaariseen Tupla tai kuitti -tietokilpailuun, niin aiheeni olisi
jalkapallon historia. Ja muuten pärjäisin.
Osaan luetella nimeltä kaikki
kymmenen pelaajaa potkujärjestyksessä, jotka ampuivat rangaistuslaukauskisassa
MM-puolivälieräottelussa Ranska-Brasilia vuonna 1986. Muistan myös, mihin
kunkin laukaus meni. Syynä tähän suhteellisen marginaalisen kisahistorian osan
muistamiseen lienee se, että kyseinen ottelu on yksi kaikkien aikojen
viihdyttävimmistä ja se, että olen katsonut tuon ottelun noin kolmekymmentä
kertaa. Ensimmäiset parikymmentä kertaa toki portugalin kielellä brasilialaisen
tv-kanavan nauhoitteesta.
Muistan myös vuoden 1966
legendaarisen MM-finaalin Englanti - Länsi-Saksa jokaisen pelaajan, jokaisen
pelimaalin ja jokaisen maaliin johtaneen tilanteen tarkkuudella. Kuka voisi
unohtaa epäonnekasta varsinaisen peliajan viimeistä minuuttia, jolloin britti Jackie
Charlton rikkoi saksalaisten Uwe Seeleriä? Nobby Stiles rimpuili ja repi
englantilaisten muuria kasaan. Koninpotkuinen Lothar Emmerich ampui vapaapotkun
kuudentoista takaa. Pallo osui englantilaisten oikeaan puolustajaan George
Coheniin ja ajautui siitä saksalaisten Karl-Heiz Schnellingerin ja Uwe Seelerin
kautta pakki Wolfgang Weberille, joka liukui pallon sisään. Kuka voisi
kuitenkaan ennen kaikkea unohtaa Geoffrey Hurstin jatkoajalla tekemää
ylärimamaalia, jota saksalaiset tutkijat ovat vuosikymmeniä todistelleet
virheellisesti tuomituksi? Porkkanapäinen brittilaituri Alan Ball kieltäytyi
olemasta väsynyt ja 101. peliminuutin kohdalla hän murtautui oikeasta laidasta
sisään ja keskitti matalasti Geoff Hurstille, joka tölväisi pallon saksalaisten
maalia kohti ja kaatui samalla selälleen. Auringon paisteen vuoksi lippikseen
sonnustautunut saksalaismaalivahti Hans Tilkowski ei yltänyt riman alle
suuntautuneeseen palloon ja vuosisadan kuumimmat jälkipuheet oli viritelty.
Englanti voitti (ainutkertaisen?) maailmanmestaruuden lajissa, jonka kotimaana
he itseään pitävät.
Noh, nää on näitä…
Kysyppä multa jotain muuta?
:D
Ennen kaikkea olen aina
rakastanut englantilaista jalkapalloa. Kovanaamaista jalkapalloa, jossa ei
jaeta tyyli- tai säälipisteitä. Vetisissä ja jopa mutaisissa keliolosuhteissa
pelattavaa jalkapalloa, jossa nopeus ei ole määräävä tekijä, vaan fyysisyys.
Englantilaisen jalkapallon
sisältä on ikiaikainen suosikkini ollut Manchester United. Tässä vaiheessa joku
voisi sanoa, että siinä taas yksi gloryhunter.
Epäilemättä, mutta takana on paljon muutakin. Joukkue, jonka historia on vailla
vertaa hyvässä ja pahassa, ilossa ja surussa. Ei ole olemassa montaa
urheiluseuraa, joka olisi menettänyt kokonaisen joukkueen (ja vieläpä
huippujoukkueen) tapaturmaisesti. Näin kävi Unitedille vuonna 1958
Münchenissa.
Ei ole myöskään montaa
joukkuetta, jonka riveissä olisi pelannut oikeasti Paras. Manchester Unitedissa
on pelannut Paras. Nimittäin herra nimeltään George Best. Oman aikansa
Cristiano Ronaldo, Wayne Rooney ja James Bond samassa paketissa. Playboy, joka
ei koskaan päässyt osoittamaan parhauttaan maailmanmestaruudesta taisteltaessa,
koska oli Pohjois-Irlannin kansalainen. Oi jospa olisit Yrjö syntynyt tois’
puol vettä.
Tätä gloryhunttaamista on minun ja MU:n osalta kestänyt jo kohta kaksi
vuosikymmentä. Aloin seurata punaisten paholaisten otteita, kun Ryan Giggs ja
Paul Scholes olivat läpilyöntiään odottavia junnuja ja kuninkaan roolissa toimi
Eric C. Kuten jo mainitsin, olen aina tuntenut vetoa fyysiseen jalkapalloon ja
toki myös fyysisen jalkapallon harjoittajiin. Niinpä suosikkejani ovat
vuorollaan olleet punaisessa pelipaidassa Eric Cantona, Roy Keane ja Nemanja
Vidic.
Kertaalleen tähänastisessa
elämässäni tämä fanius on tunkenut jo niin syvälle, että on ollut pakko päästä
paikan päälle katsomaan menoa. Marraskuussa 2010 matkustimme kaverini kanssa Pohjois-Englantiin
katsomaan viikonlopun verran valioliigaa ja lauantain osuutena oli Manchester
United – Wigan.
Tyttäreni I:n kanssa
seuraamme viikottain ManUn pelejä telkkarin välityksellä. Kumpikin
luonnollisesti sonnustautuneena asianmukaisella varustuksella. I:llä on yleensä
tapana kysellä pitkin viikkoa nähdessään minkä tahansa jalkapallolähetyksen,
että ”ISI, LAITETAANKO PELIPAIDAT”. Ja hänellehän ei riitä pelkkä pelipaita,
vaan pitää olla myös pelishortsit ja pelisukat. Ihailtavaa tarkkuuttakin on
mukana, sillä yritin kerran tarjota hänelle Manchester Unitedin pelipaidan
kanssa Barcelonan shortseja ja I totesi, että ”ISI, EI NÄMÄ OLE PELISOOTSIT” :D
Tämäniltainen
hegemoniakamppailu Chelsean vieraana ei tuottanut aivan toivottua tulosta kiitos Samuel Eto'on hattutempun, mutta uusia taisteluita odotellen....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti