Perhe-elämää, sisustusta ja käsitöitä. Ihmeellistä arkea, innostusta ja väsyneitä öitä.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Kuningaslaji ja Manchester United


V haastelee potkupallosta


I see the Stretford End arising,

I see trouble on the way,

Don’t go out tonight,

Unless you’re red and white,

I see there’s trouble on the way.








Jalkapallolla on aina ollut merkittävä sija elämässäni. Varhaisin lapsuudenmuistoni on kesältä 1990, kun nelivuotiaana nassikkana seurasin isäni kanssa, miten Länsi-Saksan Andreas Brehme upotti rangaistuspotkulla Argentiinan ja Diego Maradonan MM-finaalissa Italian kisoissa.

Myöhemmässä elämässäni kiinnostuin yleisesti ottaen historiasta ja jalostin tämän kiinnostuksen ammatiksi asti. Kun kiinnostukseni historiaan yhdistyi jossain vaiheessa kiinnostukseen jalkapallosta, oli seurauksena maaninen tiedonjano jalkapallon historiaa kohtaan. Jos pitäisi mainita aihe, jossa kykenisin osallistumaan legendaariseen Tupla tai kuitti -tietokilpailuun, niin aiheeni olisi jalkapallon historia. Ja muuten pärjäisin.

Osaan luetella nimeltä kaikki kymmenen pelaajaa potkujärjestyksessä, jotka ampuivat rangaistuslaukauskisassa MM-puolivälieräottelussa Ranska-Brasilia vuonna 1986. Muistan myös, mihin kunkin laukaus meni. Syynä tähän suhteellisen marginaalisen kisahistorian osan muistamiseen lienee se, että kyseinen ottelu on yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä ja se, että olen katsonut tuon ottelun noin kolmekymmentä kertaa. Ensimmäiset parikymmentä kertaa toki portugalin kielellä brasilialaisen tv-kanavan nauhoitteesta.

Muistan myös vuoden 1966 legendaarisen MM-finaalin Englanti - Länsi-Saksa jokaisen pelaajan, jokaisen pelimaalin ja jokaisen maaliin johtaneen tilanteen tarkkuudella. Kuka voisi unohtaa epäonnekasta varsinaisen peliajan viimeistä minuuttia, jolloin britti Jackie Charlton rikkoi saksalaisten Uwe Seeleriä? Nobby Stiles rimpuili ja repi englantilaisten muuria kasaan. Koninpotkuinen Lothar Emmerich ampui vapaapotkun kuudentoista takaa. Pallo osui englantilaisten oikeaan puolustajaan George Coheniin ja ajautui siitä saksalaisten Karl-Heiz Schnellingerin ja Uwe Seelerin kautta pakki Wolfgang Weberille, joka liukui pallon sisään. Kuka voisi kuitenkaan ennen kaikkea unohtaa Geoffrey Hurstin jatkoajalla tekemää ylärimamaalia, jota saksalaiset tutkijat ovat vuosikymmeniä todistelleet virheellisesti tuomituksi? Porkkanapäinen brittilaituri Alan Ball kieltäytyi olemasta väsynyt ja 101. peliminuutin kohdalla hän murtautui oikeasta laidasta sisään ja keskitti matalasti Geoff Hurstille, joka tölväisi pallon saksalaisten maalia kohti ja kaatui samalla selälleen. Auringon paisteen vuoksi lippikseen sonnustautunut saksalaismaalivahti Hans Tilkowski ei yltänyt riman alle suuntautuneeseen palloon ja vuosisadan kuumimmat jälkipuheet oli viritelty. Englanti voitti (ainutkertaisen?) maailmanmestaruuden lajissa, jonka kotimaana he itseään pitävät.

Noh, nää on näitä…

Kysyppä multa jotain muuta? :D

Ennen kaikkea olen aina rakastanut englantilaista jalkapalloa. Kovanaamaista jalkapalloa, jossa ei jaeta tyyli- tai säälipisteitä. Vetisissä ja jopa mutaisissa keliolosuhteissa pelattavaa jalkapalloa, jossa nopeus ei ole määräävä tekijä, vaan fyysisyys.



Englantilaisen jalkapallon sisältä on ikiaikainen suosikkini ollut Manchester United. Tässä vaiheessa joku voisi sanoa, että siinä taas yksi gloryhunter. Epäilemättä, mutta takana on paljon muutakin. Joukkue, jonka historia on vailla vertaa hyvässä ja pahassa, ilossa ja surussa. Ei ole olemassa montaa urheiluseuraa, joka olisi menettänyt kokonaisen joukkueen (ja vieläpä huippujoukkueen) tapaturmaisesti. Näin kävi Unitedille vuonna 1958 Münchenissa.

Ei ole myöskään montaa joukkuetta, jonka riveissä olisi pelannut oikeasti Paras. Manchester Unitedissa on pelannut Paras. Nimittäin herra nimeltään George Best. Oman aikansa Cristiano Ronaldo, Wayne Rooney ja James Bond samassa paketissa. Playboy, joka ei koskaan päässyt osoittamaan parhauttaan maailmanmestaruudesta taisteltaessa, koska oli Pohjois-Irlannin kansalainen. Oi jospa olisit Yrjö syntynyt tois’ puol vettä.



Tätä gloryhunttaamista on minun ja MU:n osalta kestänyt jo kohta kaksi vuosikymmentä. Aloin seurata punaisten paholaisten otteita, kun Ryan Giggs ja Paul Scholes olivat läpilyöntiään odottavia junnuja ja kuninkaan roolissa toimi Eric C. Kuten jo mainitsin, olen aina tuntenut vetoa fyysiseen jalkapalloon ja toki myös fyysisen jalkapallon harjoittajiin. Niinpä suosikkejani ovat vuorollaan olleet punaisessa pelipaidassa Eric Cantona, Roy Keane ja Nemanja Vidic.

Kertaalleen tähänastisessa elämässäni tämä fanius on tunkenut jo niin syvälle, että on ollut pakko päästä paikan päälle katsomaan menoa. Marraskuussa 2010 matkustimme kaverini kanssa Pohjois-Englantiin katsomaan viikonlopun verran valioliigaa ja lauantain osuutena oli Manchester United – Wigan.







Tyttäreni I:n kanssa seuraamme viikottain ManUn pelejä telkkarin välityksellä. Kumpikin luonnollisesti sonnustautuneena asianmukaisella varustuksella. I:llä on yleensä tapana kysellä pitkin viikkoa nähdessään minkä tahansa jalkapallolähetyksen, että ”ISI, LAITETAANKO PELIPAIDAT”. Ja hänellehän ei riitä pelkkä pelipaita, vaan pitää olla myös pelishortsit ja pelisukat. Ihailtavaa tarkkuuttakin on mukana, sillä yritin kerran tarjota hänelle Manchester Unitedin pelipaidan kanssa Barcelonan shortseja ja I totesi, että ”ISI, EI NÄMÄ OLE PELISOOTSIT” :D




Tämäniltainen hegemoniakamppailu Chelsean vieraana ei tuottanut aivan toivottua tulosta kiitos Samuel Eto'on hattutempun, mutta uusia taisteluita odotellen....


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti