Kulta-aika lapsuuden, mihin tallettaisin sen?

Lasten vauva-aika hurahtaa todella äkkiä ohi, varsinkin nyt toisen lapsen kohdalla. Koska tunnun välillä kärsivän pahasta raskausdementian jälkeisestä imetysdementiasta, olisi hyvin tärkeää tallettaa muistoja lasten lapsuudesta. Nykyaika on kuitenkin tehnyt siitäkin aika haastavaa: tarjolla on jos jonkinlaista kirjaa ja opusta. Valokuvia pitäisi napsia ja kerätä albumeihin ja videoita pitäisi jaksaa kuvata. Hikikarpalot nousevat otsalle urakan edessä, mutta toisaalta ajatus tämän elämänvaiheen unohtamisesta kuristaa kurkkua. Minä haluan muistaa ja muistella tätä aina. Viisaammat ovat sanoneet, että tämä on elämän parasta aikaa, vaikka ei joka päivä siltä tunnu.

Vauvakirjat ovat perinteisesti ensimmäisiä dokumentteja, joihin ihmisen elämästä jotain kirjoitetaan. Monet alkavat kirjoittaa kirjaa jo ennen vauvan syntymää. Nykyisin valikoima kirjoissa on suuri ja täytyy aivan perehtyä, millaisen kirjan haluaa hankkia. &Something daily -blogin Emmin innoittamana päätin esitellä meidän perheen vauvakirjat. 

(ks. www.andsomethingdaily.blogspot.com) Kiitos, Emmi, ideasta ja anteeksi sen varastamisesta!

Molemmat lapset ovat saaneet tällaisen Minun kirjani -nimisen teoksen, johon talletetaan kaikkea lapsen elämästä lähes täysi-ikäiseksi saakka. Varsinainen vauvakirja tämä ei oikeastaan ole, koska vauva-aika sivuutetaan melko nopeasti. ”Minun kirjani kerää talteen lapsuus- ja nuoruusvuosien tärkeät muistot, hauskat tilanteet ja oppimisen onnenhetket. Kirjasta löytyy täytettävät sivustot jokaiselle ikävuodelle aina syntymästä aikuisuuden kynnykselle asti. Oma paikkansa on varattu niin syntymäpäivämuistoille, koulukuville kuin vuoden tärkeimmille tapahtumille. Käteviin taskuihin sujahtavat piirustukset, todistukset, valokuvat sekä kaikki muut säilytettävät aarteet. Kirjan mukana on kaksi tarra-arkkia, joiden puhekuplilla ja kuvilla kirjasta saa aivan oman näköisensä. Tähän kauniiseen kirjaan tallentuu lapsen ikioma tarina pienestä toukasta teiniin.” Minun kirjani on siitä hyvä, ettei sitä tarvitse täyttää vauva-ajan jälkeen kuin noin aukeaman verran vuodessa. Säilytystaskut ovat myös hyvä juttu.

Tyttäreni I:n vauvakirja on hyvin perinteinen Vauvamuistot-kirja. Se on ulkoasultaan todella kaunis ja sisäsivut ovat myös ihanan tyttömäisiä ja hempeitä. Kirjoitustilaa on paljon, ja laiskemmalle vanhemmalle tästä tuleekin stressiä, kun tuntuu, että koko ajan pitäisi jotain kirjoittaa. Aika hyvin olen jaksanut kirjaa täyttää ainakin kaksi ensimmäistä vuotta. Säilytystaskuja ei ole, joten kortteja ja muita muistoja täytyy säilyttää muualla. Valokuvia mukaan mahtuu jonkin verran.

Poikani E:n vauvakirja taas on Kulta pieni – vauvan oma kirja. Sitä on mukavasti jaoteltu erilaisiin teemoihin, kuten juhliin ja lapsen tempauksiin. Säilytystaskuja on paljon, ja kirjoitustilaa on todella runsaasti. Kirja alkaa jo ennen lapsen syntymää, joten sitä olisi ollut mahdollisuus täyttää jo hyvissä ajoin, jos vain olisi jaksanut!

Oma vauvakirjani kolmenkymmenen vuoden takaa on perinteinen Kulta-aika lapsuuden -kirja. Vanhempani ovat aika mukavasti täyttäneet sitä, ja kirja on tuottanut minulle paljon iloa. Ote on siinä todella perinteinen: kirjoitustilaa ei ole kamalan paljon, mutta tärkeimmät asiat kysytään kyllä. Kirjassa on lähes joka aukeamalla runoja; muun muassa Einon Leinon, Aale Tynnin, V. A. Koskenniemen ja Uuno Kailaan runoja löytyy. Kuvitukset on tehnyt Maija Karma.

Vauvakirjojen täyttäminen on mielestäni melko työlästä. Ilmeisesti sille pitäisi aivan varata oma aikansa, jotta se tulisi tehtyä. Niin, niin, suutarin lapsilla ei ole kenkiä – luen ja kirjoitan työkseni niin paljon, etten aina jaksaisi ainakaan käsin kirjoittaa enempää. Tyttäreni ollessa vauva säilytin kirjaa käden ulottuvilla keittiön työtasolla, jotta muistaisin kirjoittaa siihen vähän väliä ja melko usein kirjoitinkin. Nyt pojan syntymän jälkeen en ole juurikaan ehtinyt kirjoihin kirjoitella. Luulen, että jollakin muullakin on voinut olla ongelmaa useamman lapsen kohdalla ehtiä kirjoittaa. Tässä on taas yksi mainio asia, josta äiti voi syyllistyä ja ainakin minulla on siitä huono omatunto.

Kirjoittaminen täytyy kyllä ottaa asiaksi ja pian, ennen kuin alan unohdella kaikenlaista tärkeää. Välillä olen miettinyt, kirjoitetaanko kirjoja äidille vai lapsille. Arvostavatko lapseni jonain päivänä sitä, että olen jaksanut kirjoittaa ja kerätä muistoja talteen? Vai haluanko vain itse parinkymmenen vuoden päästä fiilistellä kirjojen kanssa? Vai onko vauvakirjojen tarkoitus sittenkin auttaa kiukuttelevan teinin kanssa kamppailevaa vanhempaa muistamaan, että vieraaksi muuttunut kakara oli kerran suloinen vauva? Itse olen saanut ja halunnutkin oman kirjani itselleni ja lukenut sitä usein. Olen ollut hyvin kiitollinen vanhemmilleni, että he ovat jaksaneet siihen kirjoittaa. Ehkäpä siis lasteni takia itsekin yritän jaksaa kirjoittaa.

Minulla on hyllyssäni sellainen muistojen laatikko, johon olen kerännyt kaikenlaista pieniä lappusia ja muistoja vuosien varrelta. Olenkin ajatellut, että minun olisi ehkä helpompaa kerätä joitakin tavaroita muistoksi lapsille kuin koko ajan kirjoittaa. Taidankin lähiaikoina ostaa jotkut laatikot, joihin voin tavarat laittaa, jotta ne ovat yhdessä paikassa. Jos tiedätte jotkut suhteellisen isot ja kauniit laatikot, otan mielelläni vinkkejä vastaan!

Ehkäpä jatkossa käytän edes jonkin hetken blogin kirjoittamiseen varatusta ajasta vauvakirjojen kirjoittamiseen. Aivan melkein huvittaa, että meillä on reilusti yli sadan euron arvosta noita kirjoja, mutta ilmeisesti luulen niiden itse kirjoittavan itsensä! Minua onneksi lohduttaa ajatus, että vaikka kuinka tallentaisin kaiken, en saa tätä aikaa koskaan takaisin. Muistoissani tärkeimmät asiat säilyvät tunnelmina ja mielikuvina, ja voin siirtää tarinoita joskus lapsilleni suullisena perimätietona (jos he vain keskittyvät kuuntelemaan tai jos heitä sattuu kiinnostamaan).