Sain tällaisen julisteen marraskuun Meidän perhe -lehden
mukana. Se pitää sisällään hyvin tärkeän ajatuksen, jota ei monesti tule
mietittyä. Tämä toisinaan kiireinen, toisinaan hidas, toisinaan torainen,
toisinaan iloisen kupliva arki on tosiaan lapsillemme kokonainen lapsuus.
Aikuisen on välillä vaikea käsittää, että lapsille tavallinen elämä on
seikkailu parhaimmillaan. Tämä muutaman vuoden ajanjakso, jonka aikana lapset
ovat pieniä, on aikuisen kannalta vain yksi pieni pätkä, mutta lapsen kannalta
se muodostaa koko hänen historiansa alun. Jokapäiväisillä valinnoillamme
vaikutamme lapsen elämään.
Pienten lasten kanssa usein tuntuu siltä, että päivät
koostuvat tiettyjen rutiinien suorittamisesta. Minulla on paha tapa kiirehtiä. Suoritan
askareita kovalla vimmalla aivan kuin kilpailisin itseni kanssa. Aamuisin
käytän toista lasta potalla ja vaihdan toiselta vaippaa. Puen molemmille
päivävaatteita ja pesen käsiä ja kasvoja. Annan vitamiinit ja
maitohappobakteerit. Valmistan toiselle aamupalaa, imetän toista, keitän
kahvia, petaan sänkyjä, järjestelen paikkoja ja yritän itsekin pukeutua ja jopa
meikata. Aamun ensimmäiset tunnit ovat hyvin kiireisiä. Niiden jälkeen lähdemme
usein ulos tai johonkin kerhoon tai kovalla pakkasella leikimme sisällä.
Toisinaan odotamme vieraita kylään. Sitten yhtäkkiä keskellä päivää ei enää
olekaan kiire: lapset nukkuvat ja minulla on aikaa. Aamun säpinät melkein
naurattavat.
Iltapäivällä kiire tulee taas. On ulkoilutettava koiria,
vietävä roskia, imuroitava, laitettava ruokaa, pestävä pyykkiä ja jälleen
käytettävä potalla ja vaihdettava vaippaa. Toisen vanhemman kotiuduttua yleensä
syödään ja toisinaan lähdetään kauppaan. Iltaisin taas kylvetetään yhdessä
lapsia, syötetään iltapalaa, luetaan kirjoja, vaihdetaan kuulumisia ja
soitellaan isovanhemmille ja ystäville. Melko samanlaiset kaavat toistuvat
lähes aina. Kuvio menee sekaisin vain, jos lähdetään reissuun tai kylään tai
meille tulee vieraita. Monessa oppaassa sanotaan lasten rakastavan rutiineja,
mutta ei kai se hyvänen aika voi tarkoittaa aivan tappavan samanlaisia päiviä
viikosta toiseen? Sellaisia minä en nimittäin jaksa. Minä haluan lähinnä saada
pakolliset hommat hoidettua, mutta en yleensä osaa pysähtyä nauttimaan
rutiineista. Siinä olisi ehkä opettelun paikka. Vai olisiko?
Kuluneen viikon ajan lapset ovat meillä olleet flunssassa ja
olemme oleilleet kotona. Eilen ystäväni kävi kylässä lastensa kanssa tuoden
mukavaa vaihtelua ja tänään lähdemme reissuun. Rauhallisuus on ollut mukavaa ja
olen tehnytkin monia juttuja hitaammin. Olen pysähdellyt juttusille tyttäreni
kanssa ja leperrellyt tavallista enemmän vauvalle hoitotoimien lomassa. Silti muutama
peräkkäinen, aivan tismalleen samanlainen päivä tuntuu tästä äidistä vähän
liian tasaiselta. Vaikka minulla on lapsia, kaipaan menoa ja meininkiä. On ihan
ok olla välillä pari päivää kotona ja nauttia rauhasta, mutta sitten on kiva
käydä jossain ja nähdä ihmisiä. Menolla ja meiningillä en tarkoita mitään
baareilua viikonloppuisin – se vaihe on (onneksi) jo takana. Kaipaan tekemistä
ja ihmisten seuraa ja sitä kyllä aktiivisesti haenkin liikkumalla paljon lasten
kanssa. Kotiin palaaminen tuntuu mukavalta, kun siellä ei ole aivan koko ajan.
Olen kuitenkin miettinyt, pilaanko lasteni lapsuuden sillä,
etteivät päivämme koostu pelkistä rutiineista ja ole aivan samanlaisia. Olen
kuitenkin ajatellut, että oppaiden kuvailemat rutiinit tarkoittavat lähinnä aamu-
ja iltatoimia, nukkumista ja ruokailuja. Niiden on hyvä tapahtua melko samoihin
aikoihin, mutta niistäkään en ole suostunut ottamaan stressiä. Meillä ei
todellakaan syödä joka päivä kello viisi. Meille tällainen vaihtelu sopii
hyvin, mutta jossakin muussa perheessä ei ehkä toimisi alkuunkaan. Olenkin
ehkäpä kasvattanut myös lapseni vaihtelunhaluisiksi: ainakin I tuntuu nauttivan
siitä, että vierailemme erilaisissa paikoissa ja kokeilemme erilaisia
aktiviteetteja. Hänen sisäinen rytminsä ei sekoitu pahemmin, vaikka
nukkuma-ajat joskus vähän heittelisivätkin. Luulenkin, että arjen säännöllisyys
ja vaihtelun sietäminen ovat luonnekysymyksiä. Ihan sekaisin pakkaa ei
meilläkään laiteta, mutta joustoa kyllä löytyy.
Yritän pitää mielessä, että minun arkeni on lasteni lapsuus.
Uhmaikäisen lapsen kanssa touhutessa saatan välillä hermostua esimerkiksi
toistuviin (ja mielestäni ainakin sillä hetkellä tahallisiin) temppuihin,
joiden jälkien korjaaminen vie aikaa ja syö voimia. Kuitenkin pyrin puhumaan
lapselle silloinkin asialliseen sävyyn ja välttämään kilahtamasta.
Inhimillisyyden nimissä se ei aina onnistu. Haluan kuitenkin, että lasteni
muisto äidistä on ystävällinen ja lempeä, ei missään nimessä pelottava. Haluan
myös tarjota lapsilleni elämyksiä, joita he voivat muistella aikuisena.
Elämyksen ei tarvitse olla ulkomaanmatka tai huvipuistovierailu – mummolassa
pidetyt lettukestit ovat ihan parasta, mitä tyttäreni tietää. Satukirja äidin
sylissä ja hiusten silittely illalla ovat myös arjen kultahippusia, joiden toivon
jäävän lasteni mieleen.
Nyt juuri ei ole kiire. Tytär on kerhossa, poika nukkuu ja äiti aikoo lukea näitä:
Olipas jälleen kiva ja "ajattelemaan laittava" juttu! :) Hauska palata häämatkalta tänne oman arjen keskelle, kun oli monta mielenkiintoista kirjoitustasi luettavana - piristää kummasti!
VastaaPoistaVoi kiitos! :) Ihanaa saada palautetta! Tervetuloa takaisin tänne Suomen kylmyyteen. Oli onneksi teillä kuulemma hyvä reissu, joten arkea jaksaa taas paremmin. :)
Poista