Perhe-elämää, sisustusta ja käsitöitä. Ihmeellistä arkea, innostusta ja väsyneitä öitä.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Sinun arkesi on jonkun lapsuus


Sain tällaisen julisteen marraskuun Meidän perhe -lehden mukana. Se pitää sisällään hyvin tärkeän ajatuksen, jota ei monesti tule mietittyä. Tämä toisinaan kiireinen, toisinaan hidas, toisinaan torainen, toisinaan iloisen kupliva arki on tosiaan lapsillemme kokonainen lapsuus. Aikuisen on välillä vaikea käsittää, että lapsille tavallinen elämä on seikkailu parhaimmillaan. Tämä muutaman vuoden ajanjakso, jonka aikana lapset ovat pieniä, on aikuisen kannalta vain yksi pieni pätkä, mutta lapsen kannalta se muodostaa koko hänen historiansa alun. Jokapäiväisillä valinnoillamme vaikutamme lapsen elämään.



Pienten lasten kanssa usein tuntuu siltä, että päivät koostuvat tiettyjen rutiinien suorittamisesta. Minulla on paha tapa kiirehtiä. Suoritan askareita kovalla vimmalla aivan kuin kilpailisin itseni kanssa. Aamuisin käytän toista lasta potalla ja vaihdan toiselta vaippaa. Puen molemmille päivävaatteita ja pesen käsiä ja kasvoja. Annan vitamiinit ja maitohappobakteerit. Valmistan toiselle aamupalaa, imetän toista, keitän kahvia, petaan sänkyjä, järjestelen paikkoja ja yritän itsekin pukeutua ja jopa meikata. Aamun ensimmäiset tunnit ovat hyvin kiireisiä. Niiden jälkeen lähdemme usein ulos tai johonkin kerhoon tai kovalla pakkasella leikimme sisällä. Toisinaan odotamme vieraita kylään. Sitten yhtäkkiä keskellä päivää ei enää olekaan kiire: lapset nukkuvat ja minulla on aikaa. Aamun säpinät melkein naurattavat.




Iltapäivällä kiire tulee taas. On ulkoilutettava koiria, vietävä roskia, imuroitava, laitettava ruokaa, pestävä pyykkiä ja jälleen käytettävä potalla ja vaihdettava vaippaa. Toisen vanhemman kotiuduttua yleensä syödään ja toisinaan lähdetään kauppaan. Iltaisin taas kylvetetään yhdessä lapsia, syötetään iltapalaa, luetaan kirjoja, vaihdetaan kuulumisia ja soitellaan isovanhemmille ja ystäville. Melko samanlaiset kaavat toistuvat lähes aina. Kuvio menee sekaisin vain, jos lähdetään reissuun tai kylään tai meille tulee vieraita. Monessa oppaassa sanotaan lasten rakastavan rutiineja, mutta ei kai se hyvänen aika voi tarkoittaa aivan tappavan samanlaisia päiviä viikosta toiseen? Sellaisia minä en nimittäin jaksa. Minä haluan lähinnä saada pakolliset hommat hoidettua, mutta en yleensä osaa pysähtyä nauttimaan rutiineista. Siinä olisi ehkä opettelun paikka. Vai olisiko?

Kuluneen viikon ajan lapset ovat meillä olleet flunssassa ja olemme oleilleet kotona. Eilen ystäväni kävi kylässä lastensa kanssa tuoden mukavaa vaihtelua ja tänään lähdemme reissuun. Rauhallisuus on ollut mukavaa ja olen tehnytkin monia juttuja hitaammin. Olen pysähdellyt juttusille tyttäreni kanssa ja leperrellyt tavallista enemmän vauvalle hoitotoimien lomassa. Silti muutama peräkkäinen, aivan tismalleen samanlainen päivä tuntuu tästä äidistä vähän liian tasaiselta. Vaikka minulla on lapsia, kaipaan menoa ja meininkiä. On ihan ok olla välillä pari päivää kotona ja nauttia rauhasta, mutta sitten on kiva käydä jossain ja nähdä ihmisiä. Menolla ja meiningillä en tarkoita mitään baareilua viikonloppuisin – se vaihe on (onneksi) jo takana. Kaipaan tekemistä ja ihmisten seuraa ja sitä kyllä aktiivisesti haenkin liikkumalla paljon lasten kanssa. Kotiin palaaminen tuntuu mukavalta, kun siellä ei ole aivan koko ajan.

Olen kuitenkin miettinyt, pilaanko lasteni lapsuuden sillä, etteivät päivämme koostu pelkistä rutiineista ja ole aivan samanlaisia. Olen kuitenkin ajatellut, että oppaiden kuvailemat rutiinit tarkoittavat lähinnä aamu- ja iltatoimia, nukkumista ja ruokailuja. Niiden on hyvä tapahtua melko samoihin aikoihin, mutta niistäkään en ole suostunut ottamaan stressiä. Meillä ei todellakaan syödä joka päivä kello viisi. Meille tällainen vaihtelu sopii hyvin, mutta jossakin muussa perheessä ei ehkä toimisi alkuunkaan. Olenkin ehkäpä kasvattanut myös lapseni vaihtelunhaluisiksi: ainakin I tuntuu nauttivan siitä, että vierailemme erilaisissa paikoissa ja kokeilemme erilaisia aktiviteetteja. Hänen sisäinen rytminsä ei sekoitu pahemmin, vaikka nukkuma-ajat joskus vähän heittelisivätkin. Luulenkin, että arjen säännöllisyys ja vaihtelun sietäminen ovat luonnekysymyksiä. Ihan sekaisin pakkaa ei meilläkään laiteta, mutta joustoa kyllä löytyy.

Yritän pitää mielessä, että minun arkeni on lasteni lapsuus. Uhmaikäisen lapsen kanssa touhutessa saatan välillä hermostua esimerkiksi toistuviin (ja mielestäni ainakin sillä hetkellä tahallisiin) temppuihin, joiden jälkien korjaaminen vie aikaa ja syö voimia. Kuitenkin pyrin puhumaan lapselle silloinkin asialliseen sävyyn ja välttämään kilahtamasta. Inhimillisyyden nimissä se ei aina onnistu. Haluan kuitenkin, että lasteni muisto äidistä on ystävällinen ja lempeä, ei missään nimessä pelottava. Haluan myös tarjota lapsilleni elämyksiä, joita he voivat muistella aikuisena. Elämyksen ei tarvitse olla ulkomaanmatka tai huvipuistovierailu – mummolassa pidetyt lettukestit ovat ihan parasta, mitä tyttäreni tietää. Satukirja äidin sylissä ja hiusten silittely illalla ovat myös arjen kultahippusia, joiden toivon jäävän lasteni mieleen.  

Nyt juuri ei ole kiire. Tytär on kerhossa, poika nukkuu ja äiti aikoo lukea näitä:






2 kommenttia:

  1. Olipas jälleen kiva ja "ajattelemaan laittava" juttu! :) Hauska palata häämatkalta tänne oman arjen keskelle, kun oli monta mielenkiintoista kirjoitustasi luettavana - piristää kummasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! :) Ihanaa saada palautetta! Tervetuloa takaisin tänne Suomen kylmyyteen. Oli onneksi teillä kuulemma hyvä reissu, joten arkea jaksaa taas paremmin. :)

      Poista