Ulkoilukammoinen äiti

Lasten täytyy ulkoilla joka päivä. Siis ihan joka päivä. Voi apua, ajattelin joskus. Minä olen tunnettu vilukissa ja ulkoliikuntakammoinen. Inhoan tuulista ilmaa, sateista ilmaa, räntäsateista ilmaa ja kastelevaa lumisateista ilmaa. Kaunis auringonpaiste kesällä ja joskus jopa talvella ovat kivoja, mutta niitä on aika harvoin. Loka-helmikuun voisi poistaa mielestäni kokonaan. Silloin on synkkää ja pimeää ja lähes aina kylmä.

Tyttäreni ollessa vauva selvisin helpolla. Kävelin vaunulenkeillä toisinaan, mutta tyttäreni tykkäsi enemmän nukkua paikallaan olevissa vaunuissa. Minun ei siis tarvinnut kuin pukata vaunut talomme pihalle, napsauttaa itkuhälytin päälle ja painella sisälle tekemään jotain tärkeää, kuten lukemaan naistenlehtiä. Tavallisesti tyttäreni nukkui vaunuissa viitisen tuntia, joskus jopa kuusi, joten aikaa oli aivan ruhtinaallisesti.

Viime talvena tyttäreni oli päivähoidossa ja ulkoili hoitajan kanssa joka päivä tuntikausia. Hoito- ja työpäivän jälkeen olimme tämän vuoksi hyvillä mielin etupäässä sisällä. Joskus leikimme pihallakin, mutta emme joka päivä. Viikonloppuisin tytär nukkui edelleen ulkona vaunuissa, joten vakuuttelin itselleni, ettei kannata olla enempää ulkona mahdollisen raitisilmamyrkytyksen vuoksi. Tyttärestähän voisi vaikka vahingossa kehittyä oikea ulkoilmaihminen ja mihin minä sitten joutuisin?

Olin kuvitellut, että vanhemmuus muuttaa ihmistä jotenkin luontaisesti niin, että alkaa pitää ulkoilusta. Nyt tiedän, että ei muuta. Kaikkein mieluiten liikkuisin aina vain autolla ja olisin vain sisällä. Tänä talvena kuitenkin minulle on paljastunut karu totuus tästä hommasta. Koska meillä on vain yksi auto, jonka mies tarvitsee työmatkoihinsa, ainoa vaihtoehtoni on liikkua joka paikkaan jalkaisin. Ulkona. Pyöräilin enemmän kuin viimeiseen viiteentoista vuoteen viime syksynä ennen poikamme syntymää, mutta nyt kahden lapsen kanssa se ei onnistu. Pyöräily ei kyllä ollutkaan sangen mukavaa tässä uskomattoman mäkisessä kaupungissa. Joka suuntaan tuntui olevan ylämäki. Tämän talven ajan olenkin liikkunut kävellen ja työntänyt samalla edelläni megalomaanisen suuria hyökkäysvaunuja, sisarusrattaita. Niistä voin kertoa tarkemmin myöhemmin.

Liikkumisen kävellen hyväksyn jo ihan kivasti, onhan liikkumisella yleensä jokin päämäärä ja sitä kautta se hyöty, että pääsee johonkin. En vieläkään tosin oikein sulata sitä, että tukkani alkaa lakin alla hapsottaa, silmälasit huurustuvat ja pitää pelätä, pettääkö Rexona. Kokonaisuudessaan olen kuitenkin opetellut kulkemaan järkevämmin. Pyrin lähtemään niin, ettei tarvitse juosta (ettei tule se inhoamani hiki!) ja yritän kävellessäni ihailla kauniita taloja ja maisemia. Niitä täällä onneksi riittää. Kävelyyn menee aikaa, mutta sitähän meikäläisellä kyllä riittää. Kerrankin ei ole kiire.

Varsinaisesta ulkoilusta en kuitenkaan edelleenkään pidä. En oikeastaan tiedä yhtään järisyttävän kivaa ulkoliikuntalajia. Silloin kun ja jos harrastan liikuntaa, teen sen mieluummin sisällä. Tästä syystä en ole koskaan mielelläni pyöräillyt töihinkään. Liikunta liikuntana ja työmatka työmatkana. Työpäivisin tapaan jopa satoja ihmisiä päivässä ja olen luokan edessä sen verran paljon, ettei tee mieli olla siellä tukka lätyssä ja meikki valuneena. Meikkaamatta jättäminen ei tietenkään ole vaihtoehto.

Oma lajinsa on tämä lasten kanssa ulkoilu. Nyt kun minä olen tyttäreni henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista ainakin päiväsaikaan vastaava henkilö, minun on pakko lähteä käyttämään häntä ulkona. Nimenomaan lähteä käyttämään häntä, koska vauvan voisin laittaa parvekkeelle ja itse selviäisin mainiosti sisälläkin. Parhaimmillaan ulkoilemme useamman tunnin kerrallaan, jos puistossa on paljon tuttuja ja tekemistä. Usein näin onkin, ja silloin minullakin on kivaa. Kivaa siinä kuitenkin on lähinnä muiden äitien kanssa jutustelu eikä varsinainen ulkoilusta nautiskelu. Jos puisto on autio, ei ulkoilu maistu niin hyvin. Yritän leikittää lasta ja kulkea perässä kärryjen kanssa, mutta luvattoman usein katson kellosta, josko kohta voisi lähteä kotiin. Koska asumme nykyisin kerrostalossa, meidän on ulkoiltava puistoissa. Se on sinänsä jees, että ainakin löytyy jos jonkinlaista härveliä ja leikkikalua lapselle ja yleensä myös kavereita. Hitusen verran vaivaa siitä on silti, koska ei voi laittaa vain lasta omalle pihalle leikkimään. No, vielä alle kolmivuotiasta en laittaisi yksin muutenkaan.

Ennen joulua tajusin, että selvitäkseni talven ulkoiluista minun on hankittava kunnon varusteet. Muuten en kestä tätä kylmyyttä. Jouluun asti pääsin helposti syksyllä ostamallani ulkoilupuvulla, uusilla kumikengillä ja sellaisilla. Joululahjaksi toivoin kuitenkin takuulämpimiä kenkiä, etteivät varpaani alkaisi hetkessä tuntua tunnottomilta jääkalikoilta, jollaisilta ne tuntuivat edellisen kerran joskus yhdeksänkymmentäluvun puolella luistelutunnin jälkeen. Sama tapahtui muutaman kerran joulukuun alussa, joten siitä säikähtäneenä toivoin lahjaksi Sorellin todella lämpimiä kenkiä. Ostin sellaiset jo viime talvena (ihan vain huvikseni ulkonäön takia), mutta ne olivat liian pienet ja myin ne pois. Nyt sain kuitenkin sopivat ja enää eivät varpaat palellu! Voin suositella LÄMPIMÄSTI! Huom! Tämä ei taaskaan ole mainos, kerron vain, mistä tuotteista itse tykkään.

Näiden luvataan pitävän melkoista pakkasta. Toivon todella, etten joudu testaamaan sitä ainakaan tänä talvena.

Tänään sitten taas ulkoilimme läheisessä perhepuistossa. Ihan oli mukavaa, vaikka tuttuja ei tällä kertaa näkynytkään. Onneksi tytär löytää AINA jotain tekemistä. Miten se on mahdollista? On ihmeellistä, että lapset näkevät tyhjässä hiekkakentässä vaikka mitä mahdollisuuksia ja pienikin mäennyppylä voi olla vaikka mikä vuori. Harmi, ettemme me aikuiset monesti enää osaa käyttää mielikuvitustamme niin hyvin. Olemme kadottaneet sen taidon.

Lapsen riemu korvaa paljon kärsimystä ja äidin sydämessä läikähtää onnellisesti, kun näkee lapsen nauttivan. Siksi tätä ulkoilua jaksan ja kannatan sen jatkamista.