Perhe-elämää, sisustusta ja käsitöitä. Ihmeellistä arkea, innostusta ja väsyneitä öitä.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Sisko ja sen veli


Kun kohta kolme vuotta sitten tulin äidiksi, en ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. En tiennyt, että se tarkoittaa unettomia öitä, jatkuvaa valppautta, kaikkien asioiden etukäteen suunnittelua, erilaisiin eritteisiin tutustumista, sotkua, melua, kiukkua, raivoa, huolta, pelkoa ja syyllisyyttä. En tiennyt, että vanhemmuus kuitenkin tuo mukanaan aurinkoisia päiviä, ylitsepursuavaa onnea, oppimisen iloa, maailman ihmeiden tutkimista, ylpeyttä, ihastumista, rakkautta, hurmiota ja intoa.

Kaikki tunteet ovat vanhemmuudessa käytössä. Viimeistään kun lapsi tulee uhmaikään, myös negatiivisten tunteiden kirjo tulee kyllä tutuksi. Minusta usein tuntuu, että uhmaikäinen suorastaan kyseenalaistaa vanhemman tunteiden kestävyyttä. Kuinka kauan voi toista ärsyttää uskomattomalla tavalla ilman seurauksia? Kuinka usein voi toisen ihmisen tekemiset keskeyttää omilla vaatimuksillaan? Kuinka usein voi pakottaa toista tekemään vastenmielisiä asioita yhä uudelleen ja uudelleen? Onneksi myös positiiviset tunteet ovat pinnassa. Vauvaa on melko helppoa varauksettomasti rakastaa, varsinkin jos vauva nukkuu ja syö hyvin. Maailmassa ei varmaan ole mitään ihanampaa kuin lämmin posken nukka tai pyöreät, makkaraiset pikkureidet. Vauvan hampaaton hymy sulattaa kenet tahansa. Taapero osaa myös ilahduttaa vanhempaansa joka päivä uusilla taidoillaan, ja leikki-ikäinen ihanilla kommenteillaan ja kaulaan kietoutuvilla pikkukäsillään. Ei ehkä ole huipumpaa lausetta olemassakaan kuin ”äiti, mää rakastan sua”.

Tyttäreni ensimmäisen elinvuoden olin sitä mieltä, etten ikinä halua toista lasta. Esikoiseni synnytys oli traumaattinen, enkä todellakaan halunnut kokea sitä uudelleen. Ajattelin myös, että perheemme menee jotenkin pilalle toisesta lapsesta. Meillä oli niin hyvät systeemit, ja elämä tuntui helpolta. Ajattelin, ettei minulta riitä rakkautta enää toiselle lapselle, kun jo jumaloin ja palvon yhtä. Ajattelin, ettei minusta ole. Etten minä riitä ja ratkea.

Mutta sitten se iski. Vauvakuume kakkonen. Lopulta varmaan vauvapakkomielle kakkonen. Yrittämistä ei kestänyt kuin muutaman hassun kuukauden, mutta se aika tuntui muka pitkältä. Tuntui, että toinen lapsi on saatava, koska minä haluan. KOSKA MINÄ HALUAN! Se oli ensimmäinen ajatukseni, mutta sitten tajusin, että emmehän me tässä pelkästään tee itsellemme toista lasta vaan tyttärellemme sisarusta. Meitä on tässä nyt kolme, joita tämä asia koskettaa.

Kun vuosi sitten aloin odottaa poikaamme, olin onnesta soikea. Minussa kasvoi taas uusi ihme. Me teimme sen taas, mieheni ja minä. Miten tämä saattoi onnistua taas? Tunnen monia ihmisiä, joita lapsettomuus on koskettanut, joten en aina pysty käsittämään, miten me olemme voineet olla näin onnekkaita. Koskaan en pitänyt lasten saamista itsestään selvänä, vaan yhä vieläkin pidän sitä lahjana. Vanhemmuus onkin tuonut mukanaan suuren pelon siitä, että lahja otetaan pois. Vaikka se pelko joskus kuristaa kurkkua, sen kanssa on elettävä. Se on se hinta, minkä tämä paketti maksaa.

Kesällä yritin keskittyä olemaan tyttäreni kanssa. Ajattelin, että minun on nyt korvattava hänelle sitä, ettei hän kohta ole elämämme keskipiste, ainoamme. Murehdin sitä, ettei isosisko ehkä tykkääkään olla isosisko. Että hän inhoaa sitä. Inhoaa vauvaa.

Murheeni oli turha. Jo alkusyksystä tuleva isosisko silitteli valtavaa vauvamahaani ja jutteli ja lauloi sille. Hän suunnitteli hoitavansa sitten vauvaa kovasti. Muutaman kerran vauvalle vaatteita ostettaessa tyttären ilme synkkeni, mutta vain hetkeksi. Kun veli sitten syntyi, tuore sisko ryntäsi synnytyssairaalaan melkein itsensä kokoinen nalle kainalossa ja asetteli itsensä teatraalisesti katsomaan kirkkaassa muovisängyssä makaavaa velivauvaa. Esitteli lahjaksi tuomaansa Herra Hakkaraista ja kysyi, voisiko vauva nyt ystävällisesti nousta ja alkaa leikkiä. Vauva oli tylsä, kun ei totellut, mutta siitä isosisko ei lannistunut.

Vauva teki meistä neljän hengen perheen. Kahden lapsen äitinä olo on ollut opettavaista ja upeaa aikaa. Me vanhemmat olemme haakuroineet välillä väsymyksen portailla, mutta iltaisin usein tunnelmoiden kuiskutelleet, kuinka hyvin kaikki on. Nyt olemme oikea keskivertoperhe ja se on hauskaa. Me olemme me.



Siskon rakkaus veljeään kohtaan on ollut pyyteetöntä ja viiltävän aitoa. Mustasukkaisuutta ei juuri ole ilmennyt, mutta uhmaikä on vyörynyt päälle hyvin voimallisena. Ehkä se on siskon tapa reagoida muuttuneeseen tilanteeseen. Joka päivä hän kuitenkin iloitsee veljestään, näyttelee leluja, suukottelee ja silittää poskea. Katselee kun vaihdetaan vaippaa ja imettää nukkeaan vieressä, kun äiti imettää veljeä. Odotan sitä hetkeä, kun veli alkaa yhä enemmän vastata siskolleen. Nyt hän vielä lähinnä katselee, hymyilee ja jokeltelee, mutta pian jo luultavasti puhuu, kulkee perässä ja osallistuu leikkeihin. Se aika tuntuu nyt niin odottamisen arvoiselta, etten tiedä, miten äidinsydämeni kestää.

Kokonaisuutena minusta tuntuu, että tunnen nykyisin asioita enemmän. Tunnen tunteita enemmän, varsinkin niitä alkukantaisia tunteita, kuten iloa ja raivoa. Pohdin eri tilanteita enemmän kuin ennen. Mietin, miten tulisi toimia kasvattajana ja mitä voisin korjata ja mitä tein oikein. Onnittelen itseäni johdonmukaisesta toiminnasta ja riemastun lapsen oivalluksista. Välillä toki ahdistun, kun tuntuu, ettei mene nyt ihan putkeen. Ettei nämä metodit nyt ihan oikeasti pure. Että tuo pikkuriiviö nyt vain kaivaa esiin minusta puolia, joita en halua tunnustaa olevan olemassa.

Kyllä tämä kauppa on silti kannattanut. Olen siirtänyt geeniperimääni, tuottanut uusia kansalaisia, jatkanut sukua. Olen nähnyt, mitä minusta ja miehestäni voi tulla, kun me sekoitumme. Olen tajunnut, että meitä on nyt enemmän. Minua on enemmän. Minusta on tullut enemmän. 


4 kommenttia:

  1. Heippa Liisa! Olipa kyllä mahtavaa huomata, että sinäkin olet aloittanut blogin! :) Kaikki postaukset on tullu luettua ja seuraavia odotellaan mielenkiinnolla. Tosi kiva kurkata teidän elämään ja lukea sun mielenkiintoisia tekstejä :) Kuten tätäkin puhuttelevaa postausta. Siispä, vakkarilukija pohjosesta ilmottautuu!

    -Elisa-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Tervetuloa, Elisa! :) Kiitos mukavasta kommentista! Minäkin olen aika innoissani tästä blogista, ja ideoita on vaikka kuinka. Katsotaan, mitä seuraavaksi keksin kirjoitella. ;)

      Poista
  2. Voi kun tuli ikävä I:tä ja E:tä! Ja mitä mitä, koko postaus täynnä kaikkea uutta!! E:llä uusi hieno asu, ja mikä on tuo vempele, jonka alla ne kellivät?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sää tuon puvun näit joululomalla, etkö nähnytkin? Muistaakseni Metsolan Ankkalampi-kangasta. :) Ja lelukaaren ostin Ikeasta. Tosi hieno ja edullinen! Lapset tykkää.

      Poista