Kun kohta kolme vuotta sitten tulin äidiksi, en ymmärtänyt,
mitä se tarkoittaa. En tiennyt, että se tarkoittaa unettomia öitä, jatkuvaa
valppautta, kaikkien asioiden etukäteen suunnittelua, erilaisiin eritteisiin
tutustumista, sotkua, melua, kiukkua, raivoa, huolta, pelkoa ja syyllisyyttä.
En tiennyt, että vanhemmuus kuitenkin tuo mukanaan aurinkoisia päiviä, ylitsepursuavaa
onnea, oppimisen iloa, maailman ihmeiden tutkimista, ylpeyttä, ihastumista,
rakkautta, hurmiota ja intoa.
Kaikki tunteet ovat vanhemmuudessa käytössä. Viimeistään kun
lapsi tulee uhmaikään, myös negatiivisten tunteiden kirjo tulee kyllä tutuksi.
Minusta usein tuntuu, että uhmaikäinen suorastaan kyseenalaistaa vanhemman
tunteiden kestävyyttä. Kuinka kauan voi toista ärsyttää uskomattomalla tavalla
ilman seurauksia? Kuinka usein voi toisen ihmisen tekemiset keskeyttää omilla
vaatimuksillaan? Kuinka usein voi pakottaa toista tekemään vastenmielisiä
asioita yhä uudelleen ja uudelleen? Onneksi myös positiiviset tunteet ovat pinnassa.
Vauvaa on melko helppoa varauksettomasti rakastaa, varsinkin jos vauva nukkuu
ja syö hyvin. Maailmassa ei varmaan ole mitään ihanampaa kuin lämmin posken
nukka tai pyöreät, makkaraiset pikkureidet. Vauvan hampaaton hymy sulattaa
kenet tahansa. Taapero osaa myös ilahduttaa vanhempaansa joka päivä uusilla
taidoillaan, ja leikki-ikäinen ihanilla kommenteillaan ja kaulaan kietoutuvilla
pikkukäsillään. Ei ehkä ole huipumpaa lausetta olemassakaan kuin ”äiti, mää
rakastan sua”.
Tyttäreni ensimmäisen elinvuoden olin sitä mieltä, etten
ikinä halua toista lasta. Esikoiseni synnytys oli traumaattinen, enkä
todellakaan halunnut kokea sitä uudelleen. Ajattelin myös, että perheemme menee
jotenkin pilalle toisesta lapsesta. Meillä oli niin hyvät systeemit, ja elämä
tuntui helpolta. Ajattelin, ettei minulta riitä rakkautta enää toiselle
lapselle, kun jo jumaloin ja palvon yhtä. Ajattelin, ettei minusta ole. Etten
minä riitä ja ratkea.
Mutta sitten se iski. Vauvakuume kakkonen. Lopulta varmaan
vauvapakkomielle kakkonen. Yrittämistä ei kestänyt kuin muutaman hassun
kuukauden, mutta se aika tuntui muka pitkältä. Tuntui, että toinen lapsi on
saatava, koska minä haluan. KOSKA MINÄ HALUAN! Se oli ensimmäinen ajatukseni,
mutta sitten tajusin, että emmehän me tässä pelkästään tee itsellemme toista
lasta vaan tyttärellemme sisarusta. Meitä on tässä nyt kolme, joita tämä asia
koskettaa.
Kun vuosi sitten aloin odottaa poikaamme, olin onnesta
soikea. Minussa kasvoi taas uusi ihme. Me teimme sen taas, mieheni ja minä.
Miten tämä saattoi onnistua taas? Tunnen monia ihmisiä, joita lapsettomuus on
koskettanut, joten en aina pysty käsittämään, miten me olemme voineet olla näin
onnekkaita. Koskaan en pitänyt lasten saamista itsestään selvänä, vaan yhä
vieläkin pidän sitä lahjana. Vanhemmuus onkin tuonut mukanaan suuren pelon
siitä, että lahja otetaan pois. Vaikka se pelko joskus kuristaa kurkkua, sen
kanssa on elettävä. Se on se hinta, minkä tämä paketti maksaa.
Kesällä yritin keskittyä olemaan tyttäreni kanssa.
Ajattelin, että minun on nyt korvattava hänelle sitä, ettei hän kohta ole
elämämme keskipiste, ainoamme. Murehdin sitä, ettei isosisko ehkä tykkääkään
olla isosisko. Että hän inhoaa sitä. Inhoaa vauvaa.
Murheeni oli turha. Jo alkusyksystä tuleva isosisko
silitteli valtavaa vauvamahaani ja jutteli ja lauloi sille. Hän suunnitteli
hoitavansa sitten vauvaa kovasti. Muutaman kerran vauvalle vaatteita
ostettaessa tyttären ilme synkkeni, mutta vain hetkeksi. Kun veli sitten
syntyi, tuore sisko ryntäsi synnytyssairaalaan melkein itsensä kokoinen nalle
kainalossa ja asetteli itsensä teatraalisesti katsomaan kirkkaassa
muovisängyssä makaavaa velivauvaa. Esitteli lahjaksi tuomaansa Herra
Hakkaraista ja kysyi, voisiko vauva nyt ystävällisesti nousta ja alkaa leikkiä.
Vauva oli tylsä, kun ei totellut, mutta siitä isosisko ei lannistunut.
Vauva teki meistä neljän hengen perheen. Kahden lapsen
äitinä olo on ollut opettavaista ja upeaa aikaa. Me vanhemmat olemme
haakuroineet välillä väsymyksen portailla, mutta iltaisin usein tunnelmoiden kuiskutelleet,
kuinka hyvin kaikki on. Nyt olemme oikea keskivertoperhe ja se on hauskaa. Me
olemme me.
Siskon rakkaus veljeään kohtaan on ollut pyyteetöntä ja
viiltävän aitoa. Mustasukkaisuutta ei juuri ole ilmennyt, mutta uhmaikä on
vyörynyt päälle hyvin voimallisena. Ehkä se on siskon tapa reagoida
muuttuneeseen tilanteeseen. Joka päivä hän kuitenkin iloitsee veljestään,
näyttelee leluja, suukottelee ja silittää poskea. Katselee kun vaihdetaan
vaippaa ja imettää nukkeaan vieressä, kun äiti imettää veljeä. Odotan sitä
hetkeä, kun veli alkaa yhä enemmän vastata siskolleen. Nyt hän vielä lähinnä
katselee, hymyilee ja jokeltelee, mutta pian jo luultavasti puhuu, kulkee
perässä ja osallistuu leikkeihin. Se aika tuntuu nyt niin odottamisen
arvoiselta, etten tiedä, miten äidinsydämeni kestää.
Kokonaisuutena minusta tuntuu, että tunnen nykyisin asioita
enemmän. Tunnen tunteita enemmän, varsinkin niitä alkukantaisia tunteita, kuten
iloa ja raivoa. Pohdin eri tilanteita enemmän kuin ennen. Mietin, miten tulisi
toimia kasvattajana ja mitä voisin korjata ja mitä tein oikein. Onnittelen
itseäni johdonmukaisesta toiminnasta ja riemastun lapsen oivalluksista. Välillä
toki ahdistun, kun tuntuu, ettei mene nyt ihan putkeen. Ettei nämä metodit nyt
ihan oikeasti pure. Että tuo pikkuriiviö nyt vain kaivaa esiin minusta puolia,
joita en halua tunnustaa olevan olemassa.
Kyllä tämä kauppa on silti kannattanut. Olen siirtänyt
geeniperimääni, tuottanut uusia kansalaisia, jatkanut sukua. Olen nähnyt, mitä
minusta ja miehestäni voi tulla, kun me sekoitumme. Olen tajunnut, että meitä
on nyt enemmän. Minua on enemmän. Minusta on tullut enemmän.
Heippa Liisa! Olipa kyllä mahtavaa huomata, että sinäkin olet aloittanut blogin! :) Kaikki postaukset on tullu luettua ja seuraavia odotellaan mielenkiinnolla. Tosi kiva kurkata teidän elämään ja lukea sun mielenkiintoisia tekstejä :) Kuten tätäkin puhuttelevaa postausta. Siispä, vakkarilukija pohjosesta ilmottautuu!
VastaaPoista-Elisa-
Hei! Tervetuloa, Elisa! :) Kiitos mukavasta kommentista! Minäkin olen aika innoissani tästä blogista, ja ideoita on vaikka kuinka. Katsotaan, mitä seuraavaksi keksin kirjoitella. ;)
PoistaVoi kun tuli ikävä I:tä ja E:tä! Ja mitä mitä, koko postaus täynnä kaikkea uutta!! E:llä uusi hieno asu, ja mikä on tuo vempele, jonka alla ne kellivät?
VastaaPoistaKyllä sää tuon puvun näit joululomalla, etkö nähnytkin? Muistaakseni Metsolan Ankkalampi-kangasta. :) Ja lelukaaren ostin Ikeasta. Tosi hieno ja edullinen! Lapset tykkää.
Poista