Pieni ja hento ote

Meidän vauvan flunssa alkaa hellittää. Viikon sitä jo kestikin. Rauhallinen poikavauvani on ollut melko kärttyinen ja itkenyt varsinkin iltaisin hankalaa oloa. Tukkoinen nenä ja ärsyttävä yskä ovat häirinneet pientä kovasti. Poikani E on hyvin tyyni ja tyytyväinen vauva, mutta nyt olo on ollut tukala. Toivottavasti poika on taas kohta oma itsensä.

Lasten sairastelu on rankkaa. Tyttärelläni I:llä oli pienempänä korvakierre, joka loppui vasta vuosi sitten korvien putkitukseen. Monia, monia kertoja istuimme päivystyksessä kovan kuumeen takia. Yleensä syynä oli korvatulehdus. Pahimmillaan kuumetta oli melkein 41 astetta ja se oli todella pelottavaa! Vaikka meillä on ollut koko ajan vakuutus, entisellä kotipaikkakunnallamme ei ollut iltaisin tai viikonloppuisin yksityislääkärin vastaanottoa, joten jonotimme päivystyksessä usein tuntikausia. Se ei ole kovin mukavaa sairaan lapsen kanssa. Viimeiset kymmenen kuukautta ovat sujuneet hyvin, eikä lääkärikäyntejä ole tarvittu. Joulun jälkeen toisesta korvasta tuli putki ulos, mutta ainakaan nyt lievä flunssa ei saanut korvatulehdusta aikaan. Ennen vähäinenkin nenän vuotaminen aiheutti korvatulehduksen. Tytär on ehkä jo sen verran isompi, että korvassa on paremmin tilaa.

Sairaan lapsen kanssa tarvitsevuus oikein korostuu. En oikein meinaa uskaltaa itse nukkua lapsen tarkkailemiselta, vaan silittelen ja tyynnyttelen. Lapsikin tuntuu usein kaipaavan kosketusta ja haluaa olla lähellä. Tytärtäni olen sairaana tuuditellut sylissä kymmeniä tunteja ja viime viikon kanniskelin poikaani. Yhtenä iltana vauva halusi välttämättä nukkuessaan pitää isäänsä kiinni sormesta. Ai, miten ihana, pieni ja hento ote. Tuossa hetkessä vanhemman tärkein tehtävä on olla läsnä. Sellainen hetki on ristiriitainen: toisaalta raskas vastuu ja huoli painavat, toisaalta vanhempaan kissanpennun lailla tarrautuva lapsi on lämpimän suloinen ja hetken tahtoisi vain jatkuvan ikuisesti.